Saman hengen lapsia, kuin Lybeck, olivat myöskin ennen (III, 50) mainittu J. J. Häggman, joka kuoli ylimääräisenä pappina Bergössä 1856, sekä tämän lanko L. V. Schalin (k. Luodon kirkkoherrana v. 1882). Paljon vakavia muistoja kätkeytyy näiden jo nuorina heränneitten sielunpaimenten elämäkertaan. Useimmat niistä eivät kyllä ole omiaan herättämään ihmisten huomiota, mutta tämä ei ratkaise niiden arvoa sen Jumalan edessä, joka lupaa palkita vähässä uskolliset. Ja tähän ryhmään kuului epäilemättä monta muutakin XIX vuosisadan heränneistä sielunpaimenista. [Paimenmuisto; K. Smeds, Något om Replots församling.]

Muista jo XIX vuosisadan herännäisyyden valta-aikana tunnetuista, mutta liikkeen johtohenkilöihin verrattuina vähemmän huomatuista Pohjanmaan papeista ovat yllämainittujen rinnalla seuraavatkin muistettavat.

1840-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen edellisellä puoliskolla kaikui J. R. Hedbergin (III, 51) herätyshuuto seuraavissa Etelä-Pohjanmaan ruotsinkielisissä seurakunnissa: Kristiinankaupungissa, Närpiössä, Kruununkylässä ja Bergön saarella. Viimemainitun seurakunnan kappalaiseksi hän pääsi v. 1853. Paljon hänestä toivottiin, mutta puolentoista vuoden perästä kutsui Ylipaimen hänet pois tämän elämän vaivoista (8/1 1855). Hedberg oli kuollessaan ainoastaan 42 vuoden ikäinen. [Sukukirja; kert. E. Roos, V. L. Helander y.m.] — Raippaluodossa taisteli Jaakko Simelius (III, 51) kovaa taistelua. Hänen palkkansa oli mitättömän pieni, ja heränneitä kovin vihaavan, puoleksi mielipuolen K. E. Bergmanin apulainen kun hän oli, täytyi hänen uskonsa tähden kärsiä paljon vainoa. Seurakuntalaisiakin kiihoitti tuo mieletön esimies häntä vastaan. Mutta paljon ystäviäkin oli Simeliuksella Bergössä, ja nämä koettivat häntä kaikin tavoin tukea. Muunohessa rupesivat he yhdessä lähimmän mannermaan heränneitten kanssa rakentamaan hänelle omaa tupaa, joka ei kuitenkaan ehtinyt valmistua, ennenkuin hän, kaksi vuotta Bergössä taisteltuaan, muutti pois (1849). Toimittuaan pari vuotta pappina Luodossa, siirrettiin Simelius suomenkielisiin seutuihin, ollen muunohessa kappalaisensijaisena Alahärmässä vuosina 1854-1863. Täältä hän viimemainittuna vuonna pääsi Jepuan kappalaiseksi, pysyen tässä virassa kuolemaansa asti (1868). [K. Smeds, Något om Replot församling; Paimenmuisto.] — Oltuaan Maksamaan kappalaisena vuoteen 1848 (III, 51), pääsi P. J. Sandelin Vöyrin kappalaiseksi, jossa virassa hän toimi elämänsä silloisista sielunpaimenista, kuoli Sandelinkin suurten nälkävuosien aikana (1867).

Etelä-Pohjanmaan herännäisyyden lähinnä Malmbergia vaikuttavimman sielunpaimenen F. O. Durchmanin tapaamme vielä kauan jaon aikojen jälkeen työssä eri seurakunnissa Pohjanmaalla. Muutamia kuukausia ennen tuon kuuluisan entisen asetoverinsa kuolemaa (1858) oli hän muuttanut Koivulahdelle, jonka seurakunnan ensimmäiseksi kirkkoherraksi hänet s.v. oli nimitetty. Noiden vanhojen ystävien Kalajoen käräjien ja Suupohjan suurten herätysten aikoina solmima likeinen ystävyys oli, niinkuin olemme nähneet, jaon onnettomina aikoina katkennut. Tiedämme, että Malmberg v. 1857 lähestyi Durchmania kirjeessä (IV, 51), josta selvästi näkyy, miten hartaasti hän toivoi heidän entisten väliensä uudistuvan, ja väärin olisi olettaa, etteivät viimemainitunkin ajatukset ainakin toisinaan johtuneet samaan suuntaan — mutta muutosta ei tullut. Toinen lähti heränneen kansan siunaamana sen Herran eteen, joka ei tuomitse, niinkuin ihmiset tuomitsevat, toinen tästä kansasta vuosi vuodelta yhä enemmän vieraantuneena jatkamaan työtään Suomen kirkon palveluksessa. Mutta aivan toisenlaista on tämä työ nyt kuin ennen. Kauniina kaikuu vielä Durchmanin ääni, huolellisesti valmistettuja ovat hänen saarnansa ja nuhteettomasti hoitaa hän virkatehtävänsä, mutta ihmisiä ei herää, ei ainoassakaan niistä seurakunnista, joissa hän nyttemmin toimii, jää muita jälkiä hänen työstään jälkimaailman nähtäviksi, kuin erinomaisen hyvin hoidetut kirkonarkistot ja kirkonkirjat. Niin Koivulahdella, missä hän vaikutti vuosina 1858-1867, niin hänen kotiseurakunnassaan Iissä, jonka kirkkoherrana hän oli viimemainitusta vuodesta vuoteen 1875, ja niin vihdoin Vöyrissä, jonka seurakunnan esipappina hän toimi vuosina 1875-1880. Samankaltaista leimaa kantoi kyllä useimpain muidenkin heränneitten pappien työ näinä aikoina, mutta Frans Oskar Durchmaniin nähden, jonka herätyshuudon edessä suruttomimmatkin joukottain ennen olivat heränneet, tuntuu tämä oudolta. Ja oudolta tuntuu moni muu kohta tämän muinoin niin kuuluisan herätyssaarnaajan myöhemmässä elämässä. V. 1865 esim. hakee ja saa hän vaalisijan Lapuan avoimeksi jääneeseen kirkkoherranvirkaan. Seurakunta on hänelle tuttu, täällä on hän Malmbergin kanssa lukemattomia kertoja seuroissa puhunut, ja monta entistä ystävää on hänellä täällä, mutta viran saa toinen, jota ei hän itse ja tuskin kukaan muukaan ollut ymmärtänyt pitää vaarallisena kilpailijana hänelle, tuolle mainehikkaalle saarnaajalle. Iihin muutettuaan joutuu Durchman tuon tuostakin tekemisiin sen puolen heränneitten kanssa. Useat näistä ovat hänen vanhoja tuttaviaan, joiden seurassa hän menneinä aikoina on viettänyt onnellisia hetkiä Jumalan sanan ääressä, mutta kun nämä nyt palauttavat hänen mieleensä menneitä aikoja, väistää hän heidän tiedustelultaan, arkaillen vastaten: puhutaan toisten siitä. Lankoaan J. I. Berghiä käy hän joskus Limingassa tervehtimässä, mutta entiseen sydämelliseen seurusteluun tämän kanssa painaa outo orjamielisyys leimansa. Sanalla sanoen: Durchman on vieraantunut sekä Suupohjan että Pohjois-Suomen heränneistä; yhteiset muistot ja niin paljon yhteistä mielipiteissä ja tavoissa vetävät häntä heidän puoleensa, ja hänen luontainen ystävällisyytensä ja miellyttävä seurustelutapansa ovat omiaan karkoittamaan lähestymisen esteet, mutta jotakin on tullut väliin, jotakin vieroittavaa ja kylmää, jota ei enää saada poistumaan. Mitä? Luovutamme vastauksen muutamalle kokeneelle, herännäisyyden koulussa harmaantuneelle Durchmanin tuttavalle, V. L. Helanderille, joka näistä asioista kerran keskusteltaessa monta vuotta viimemainitun kuoleman jälkeen lausui: "Rangaistuksetta ei kukaan riko yhteyttään sen liikkeen kanssa, jossa hän on saanut herätyksensä ja paraan työnsä suorittanut."

Tiedetään varmuudella, että Durchman paljon kärsi niiden seurakuntien suruttomuudesta, joissa hän, Isostakyröstä muutettuaan, oli pappina. Iistä esim., jonka pohjoiseen luontoon hän oli erinomaisen mieltynyt, haki hän vain siitä syystä pois, että "kansa ei ymmärtänyt häntä". Samaa valitti hän vöyriläisistäkin, ja kun hänen omaisensa hänen viimeisen tautinsa aikana hänelle kertoivat, että samat vöyriläiset kyyneleet silmissä olivat tiedustelleet hänen terveytensä tilaa, lausui hän suruvoittoisesti hymyillen ja kummastellen: sitäpä en olisi uskonut. Varma on niinikään, ettei syy siihen hengelliseen välinpitämättömyyteen, joka sanankuulijoittensa puolelta nyttemmin tuli hänen osakseen, ollut yksin hänen syynsä, mutta kyllä hän pahasti erehtyi syyttäessään siitä esim. valtiopäiviä, uutta kirkkolakiehdotusta y.m. s. Paljon oikeammassa oli hänen ystävänsä ja likeinen hengenheimolaisensa A. V. Ingman, joka hänelle muunohessa kirjoitti (1866): "Mietteissäsi nykyisestä pulastamme Suomessa on paljon totta; mutta siinä erehdyt, että tämä surkeus lähtisi valtiopäivistä ja uuden kirkkolain ehdotuksesta. Ei, tällä pulalla on vielä vanhempi alkunsa, se on perustettu koko aikakautemme luonteessa. Mutta tätä onnettomuutta ei poista mitkään lait, ei kirkkolait eikä muut ohjeet — tähän tarvitaan elävän hengen laki. Vaikka sinulla olisi itse Drakon verinen miekka koivulahtilaisiasi vastaan, niin ei ne peijakkaat siitä parane, eipä edes kurissa pysy tällä aikaa, jolloin antikristillinen vauhti on ihmiset hurmannut. Siitä sinua vakuutan; jos et nyt minua usko, niin uskotpa vielä eteenpäin."

Ahkerassa kirjeenvaihdossa oli Durchman A. V. Ingmanin kanssa. Vuosilta 1858-70 on säilynyt monta viimemainitun hänelle enimmäkseen suomeksi kirjoittamaa kirjettä. Ne koskevat miltei yksinomaan Ingmanin tieteellisiä töitä sekä J. T. Beckin teoksia, joihin Durchmankin oli hyvin mieltynyt. Menneistä herännäisyyden ajoista ei tässä kirjeenvaihdossa vahingossakaan puhuta. Itse sanaa "herännytkin", jota liikkeeseen jääneet edelleen miltei yksinomaan käyttivät ilmaisemaan Jumalan puoleen kääntynyttä ihmistä, ei heidän kirjeissään enää koskaan tapaa.

Niin kehoittavaa kuin onkin nähdä, että Durchman, jonka uskonsa tähden ennen oli täytynyt niin paljon kärsiä, vihdoinkin saa tunnustusta ansioistaan — hänelle annetaan rovastin arvo jo v. 1862, hänet valitaan pappissäädyn edustajaksi 1872 vuoden valtiopäiville ja hän pääsee tuottaviin virkoihin y.m. — ei riitä tämä jälkimaailman silmissä korvaamaan, mitä hän on menettänyt, eikä se varmaankaan hänen omissakaan silmissään siihen riittänyt. Mutta ei hänen elämäkertansa päätykään tähän, se siirtää meidät hänen kuolinvuoteensa ääreen ja siihen liittyviin tapahtumiin. Kertomus niistä on seuraava.

Niin voimallinen ja terve mies, kuin Durchman miehuutensa parhaina päivinä ja vielä vanhanakin oli ollut, kohtasi häntä elämänsä loppuijällä kova ja ylen tuskallinen tauti. Tämä tauti alkoi tuntuvammin ilmetä tammikuun 23 p:nä 1880, jolloin hän palasi kotia Pietarsaaressa pidetystä pappeinkokouksesta. Melkein heti siitä päivästä alkaen kiihtyivät hänen kipunsa ylen suuriksi. Yhä harvemmin sai hän vähääkään lepoa. Taudin oireet antoivat alussa aihetta aivohalvauksen pelkoon, sairaalla kun usein oli niin kovat tuskat päässä, että hän ääneen vaikeroiden lausui: "en kestä tätä, järki menee". Muutamana noin kovin tuskallisena yönä kuultiin hänen valittavan: "Armahda minua, armahda Jumala minua kurjaa miestä, minua matoa ja tuhkaa, minua vaivaista kärsivää miestä. Oi Jumalan Karitsa, joka poisotat maailman synnin, armahda minua!" Ja saatuaan hetkeksi vähän helpotusta, sulki hän kätensä ja rukoili: "Älä rankaise minua vihassasi, Herra, äläkä kurita minua julmuudessasi, sillä nuolesi ovat tarttuneet minuun ja sinun kätesi kovin minua painaa." Vanhan pietistan elävä synnintunto tulee hänessä päivä päivältä yhä selvemmin näkyviin. "Anna minulle, armollinen Jumala, anteeksi kaikki pitkän elämäni monet synnit", hän valittaa ja, kauhean koviksi kiihtyneiden tuskiensa yhä vain kestäessä, hän nöyrtyneenä lausuu: "Jumalan täytyy lyödä minua näin kovasti, olen sen tarvinnut." Siitä, että hän aina oli elänyt ulkonaisesti nuhteetonta elämää, ei tahdo hän kuulla puhuttavankaan. Kun hänen vaimonsa kerran jossain yhteydessä tuohon viittasi, keskeytti hän hänet jyrkästi lausuen: "Ei, ei, minä olen suuri syntinen." Joka päivä pitkän kuolintautinsa aikana rukoili hän syntinsä anteeksi, usein käyttäen rukousta "Laupias Jumala, rakas taivaallinen Isä".

Muutamien viikkojen perästä siirtyivät sairaan kovimmat tuskat päästä vatsaan. Jos mahdollista vielä kovemmiksi kävivät nyt kivut. Vielä toivoivat kuitenkin omaiset ainakin joskus, kun helpompia hetkiä joutui, hänen parantumistaan, kunnes lääkäri ilmoitti, että tauti oli vatsasyöpää ja ettei mitään toivoa enää ollut. Mutta kovimpienkin tuskien aikana kirkastui kärsivälle matkamiehelle kirkastumistaan Jumalan armo Kristuksessa, jos kohta miltei sietämättömän kovat ruumiin tuskat ja niistäkin johtuva hengellinen pimeys joskus häneltä sen salasivatkin. "Tahtoisimme niin kernaasti", lausui hän kerran, "kokea ja tuntea; on vaikeata ainoastaan uskoa, mutta minä turvaudun Kristukseen; jos hän minut hylkää, joudun hukkaan." — Pari kertaa puhutteli Durchman tautinsa kestäessä vanhaa ystäväänsä J. W. Nyberghiä, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Vähässäkyrössä. Hänen kauttansa sai hän lohdutusta. — Kernaasti kuuli hän usein virsikirjasta luettavan ijankaikkista elämää koskevia virsiä. "Taivaassa on iloa", olivat hänen viimeisiä sanojaan. Usein kuultiin hänen kiittävän Jumalaa siitä, että "hän kuulee rukouksemme ja on maksanut velkamme". Pari päivää ennen kuolemaansa tahtoi hän kuulla luettavan Bunyanin "Kristityn vaelluksesta" "Kristityn" ja "Toivorikkaan" keskustelusta. Jumalan armoon turvaten nukkui Frans Oskar Durchman viimeiseen uneen maaliskuun 23 p:nä 1880.

Elämänsä viimeisinä päivinä saneli Durchman jo kangistunein kielin kirjeitä muutamille vanhoille ystävilleen sekä vanhoilla päivillään sokeaksi tulleelle veljelleen J. V. Durchmanille (k. 1882), joka vuodesta 1854 oli kirkkoherrana Ruovedellä. — Jos kohta hieman lapselliselta, niin samalla uskollisuuttakin vanhoja rakkaita seutuja kohtaan ilmaisevalta tuntuu se hänen kuolinvuoteellaan lausuma toivomus, että "Iin ja Isonkyrön kirkoissa soitettaisiin hänelle kuolinkellot heti kun hän oli sulkenut silmänsä".