Tarkatessamme näitä sekä muita Helanderin sielunhoitoa kuvaavia, jälkimaailmalle säilyneitä kertomuksia, johtuu mieleen Paavo Ruotsalaisen menettelytapa kovissa kiusauksissa olevia neuvoessaan. Yhtäläisyys on silmiinpistävää, sillä huomautuksella kuitenkin, ettei Helanderin esiintyminen milloinkaan ollut tuon hänen kuuluisan oppi-isänsä kaavamaista matkimista. Jos kohta hän olikin, niinkuin hän itsekin kertoi, tässä suhteessa oppinut paljon viimemainitulta ja vaikka hän useimmiten noudatti hänen neuvojaan ja Paavon tavoin puhutteli kiusatuita, oli koko hänen esiintymisessään tämmöisissäkin tilaisuuksissa jotakin harvinaisen välitöntä, joka selvään viittasi siihen, että hänen taitonsa ja tahdikkuutensa eivät olleet teennäisen kaavan synnyttämiä, vaan hartaan rukouksen pantteja.
Niinkuin hänen veljensäkin, oli V. L. Helanderkin harvinaisen suora mies. Vilppiä ja kiertelemistä hän ei sietänyt. Vikansa tunnusti hän avonaisesti pienimmissäkin asioissa, yrittämättäkään itseään puolustaa. Kuvaava on esim. seuraava tapaus. Helander oli kirjoittanut kuulutuksen avioliittoon, mutta naisen nimen edeltä epähuomiossa jättänyt pois sanat "siveä neitsy". Kiivastuneena tuli nainen pappilaan, lausuen pohjalaisen suoruudella ja jäykkyydellä: "Se tietäkää, että aina olen elänyt kunniallisesti ja siveästi ja minun olisi pitänyt saada tuo tunnustus. Minä olen niin vihainen rovastille." "Niin olisin minäkin ollut," kuului Helanderin vastaus.
Pietarsaaren pappilassa pidettiin Helanderin aikana sunnuntaisin hartausseuroja vanhaan pietistiseen tapaan. Näitä tilaisuuksia varten oli varattu kolme huonetta päärakennuksessa. Virsi virren perästä veisattiin ja isäntä luki kappaleen Lutherin, Nohrborgin tai Björkqvistin postillasta, joskus jostakin muusta hartauskirjasta, sekä puhui luetun johdosta. Perhejuhlat kodeissa, varsinkin hautajaiset, muodostuivat samankaltaisiksi hartausseuroiksi.
Helanderin vaikutus nuorisoon rippikoulussa oli valtaavan suuri. Samaa etevää kuulustelukykyä osoitti hän myöskin kinkereillä, saaden taitavilla kysymyksillään ja henkevillä selityksillään ujoimmatkin taivutetuiksi ottamaan osaa niihin opettaviin ja virkistäviin hengellisiin keskusteluihin, joihin nämä kuulustelut miltei aina päättyivät. Monelle jäi niistä kalliita eväitä elämän taipaletta varten. Varsinkin Helanderin nuorille rippikoulussa antamat neuvot todistavat vielä tänään, miten suureksi siunaukseksi tämä uskollinen sielunpaimen on tehnyt työtä Herran viinimäessä.
V. L. Helander oli yleisesti kunnioitettu ja arvossa pidetty mies, ja hänen kotinsa kantoi vakavan ja vierasvaraisen pietistakodin leimaa. Hiljaa ja myrskyjen häntä häiritsemättä hoiti hän uskollisesti paimentointaan vielä elämänsä myöhäisenä iltana. Helanderein luonnonomainen kiivauskin oli hänessä jo voitettu. Herännäisyyden menneet vaiheet, joita hän nuoruutensa ja miehuutensa aikana niin läheltä oli seurannut, oli hän kätkenyt uskolliseen muistoon ja puhui niistä rakkaudella, mutta samalla ihmeteltävällä puolueettomuudella. Helanderin pietismin katsantotavalle loppuun asti uskollista kantaa kuvaamaan lainaamme tähän muutaman hänen elämänsä iltana eräille Oulun vanhoille heränneille lähettämän jäähyväistervehdyksen:
"Rakkaat ystävät! Kyllä uskon, että vielä olette minun ystäviäni, koska muistatte minua. Kiitos siitä ystävyydenosoituksesta, että vielä kirjoitatte minulle. Mutta kylläpä oli se ehto kova, että minun tuli maksaa kirje in natura, sillä nyt olen ehtinyt niin pitkälle, että minun on vaikea kirjoittaa, nuo 80 vuoden ikäiset sormet kun sanovat itsensä irti virastaan. Sitäpaitsi on toinen syy estämässä: minulla ei ole mitään kirjoitettavaa. Olen aina pitänyt itseäni köyhänä hengellisestä hyvästä, mutta vasta nyt tunnen olevani köyhä ja kurja, kun eivät ainoastaan ruumiin-, vaan sielunkin voimat loppuvat. Näin on käynyt varsinkin tänä viimeisenä vuotena, niin etten ole voinut ottaa osaa kirkollisiin toimituksiin, jonkun todistuksen kirjoittamista lukuunottamatta. Voi, miten nöyryyttävää onkaan olla näin kelvoton! Eniten minua masentaa se, etten enää uskalla astua saarnatuoliin, ja kun en enää jaksa julistaa evankeliumia, niin täytyy minun luopua siitä ravinnosta, joka ennen piti sieluani vireillä. Olettehan nähnyt, minkä näköinen vanha oljenkorsi on? Aivan semmoinen tunnen olevani, ilman elämää ja voimaa. Se ajatus minua pelottaa, että hengellisyyteni ehkä on vain järjen valoa. Sillä jos olisi toisin ollut ja hengellisyyteni olisi oikeaa laatua, niin ei kai kaikki kokonaan katoaisi ja vähän vain jäisi jälelle kuolleeseen muistiin. Mutta täytyyhän hukkuvan välttääkseen kuolemaa tarttua ainoaan vielä jälellä olevaan pelastuskeinoon, ja niin täytyy minunkin kurjassa tilassani tehdä. Ja mikä silloin minulla vielä on tarjona? Entiset kokemuksetko, entiset herätyksetkö, entinen parannus ja varmuus syntein anteeksisaamisesta y.m.? Ei, älä niihin luota: kuiva oljenkorsi katkeaa. No, mihin sitten tämmöinen voimaton voipi turvautua? Oi, tiedän vain yhden turvan: siunatun Poika. Hän ei koskaan muutu, ei vaadi minulta mitään eikä puutteitteni tähden hylkää minua. Kun kaikki muut tiet ovat tukossa, niin on se neuvo vielä tarjona, että saan tarttua Jesukseen, joka Isän oikealla puolella vielä rukoilee edestäni. Ystäväni, älkäämme luopuko hänestä! — Nyt en enää jaksa eikä ole minulla muuta, mistä kirjoittaisin, kuin tuo vanha kerjäläisläksy." [Paimenmuisto; J(ulius) L(indbergin) v. 1914 K.N.M.Y:n vuosijuhlassa Pietarsaaressa pitämä esitelmä ("Människovännen" 1914, N:o 45-46); V. L. Helanderin kertomukset (1896); V. L. Helanderin kirje muutamille ystäville Oulussa 10/12 1901, jäljennös. Kirjeen on minulle kopioinut lehtorinrouva Augusta Söderman.]
Myöhään, kun jo miltei kaikki hänen asetoverinsa 1840- ja 1850-luvun ajoilta olivat muuttaneet pois tämän elämän taisteluista ja vaivoista, pääsi Vihtori Lauri Helander lepoon. Hän kuoli 83 vuoden ikäisenä syyskuun 10 p:nä 1905.
Ruotsinkielisen Pohjanmaan huomatuimpia heränneitä pappeja oli myöskin J. H. Roos, jonka tunnemme hänen esiintymisestään 1857 vuoden virsikirjaehdotuksen arvostelijana sekä hengellisten laulujen sepittäjänä (IV, 269 ja seur.). Monta vuotta toimittuaan ylimääräisenä pappina Uudessakaarlepyyssä sekä oltuaan muutamia vuosia saarnaajana Kristiinankaupungissa, pääsi hän (1867) Inkoon kirkkoherraksi. Hän kuoli v. 1885. [Paimenmuisto.]
Ensimmäisenä sunnuntaina sen kauhean tulipalon jälkeen, joka maan tasalle hävitti Vaasan kaupungin, kaikui säilyneen raatihuoneen portailta särkevä saarna kaupungin vielä savuaville raunioille kokoontuneille kodittomille asukkaille. Saarnaaja oli Mustasaaren silloinen kappalainen H. Moliis (k. 1871). Jos hän ei siihenkään aikaan (1842-51), jolloin hän oli pappina Pietarsaaressa (III, 51), varsinaisesti lukeutunutkaan pietistoihin kuuluvaksi ja vielä vähemmin nyttemmin kantoi tätä nimeä, on toiselta puolen huomattava, että hänet usein nähtiin heidän kokouksissaan sekä että hän kohteli heitä, niinkuin seurakuntalaisiaan yleensä erinomaisen ystävällisesti. Sitäpaitsi liikkuivat hänen saarnansa pietistisellä pohjalla. — Tämänhenkisiä pappeja löytyi Pohjanmaalla muitakin. [Paimenmuisto; kert. rouva Gustaava Laurell; K. Smeds, Något om Replot församling.]
Jyrkkä pietista oli sitävastoin K. V. Lybeck (III, 51), joka loppuijällään oli kappalaisena Mustasaaressa (1875-1890). Hänen viimemainittuna vuonna tapahtuneen kuolemansa johdosta kirjoitti "Vasabladet": "Lybeck oli näillä seuduin ennen niin voimallisen pietismin innokas kannattaja. Hän oli noita voimallisia, ytimekkäitä saarnaajia, joita nykyaikana löytyy yhä harvemmassa. Kaikki mitä hän puhui saarnatuolilta tuli suoraan sydämestä; hän ei tarvinnut minkäänlaisia kirjoitettuja konsepteja, sillä hänen vakaumuksessaan löytyi ennakolta kirjoitettuna, mitä hän tahtoi sanoa. Hänen saarnansa olivat muutoin hyvin lyhyitä, mutta sisälsivät enemmän kuin tunteja kestävät esitelmät. Hänen äänensä oli sointuva ja selvästi kuuluivat hänen sanansa isoimmissakin kirkoissa. Hänen messuäänensä oli harvinaisen korkea tenoori, joka monesti saattoi lukkarit kerrassaan onnettomiksi. — Ihmisenä oli Lybeck monessa suhteessa omituinen. Hän oli miltei äärimmäisyyteen nopea ja vikkelä liikkeissään ja kaikissa toimissaan. Meidän aikamme mukavuuksiin ei hän ollut mieltynyt; hän rakasti vanhaa, johon hänen kalliimmat muistonsa kuuluivat. Hiljaisena ja vaatimattomana eli hän kodissaan, esiintyen ainoastaan silloin, kun kirkko ja uskonnolliset toimet häntä siihen vaativat." [Paimenmuisto; Församlingsvännen 1890, N:o 7.]