21/12 63: "— — — Kirjeesi tuotti minulle iloakin. Ajattelet: miten tuo on mahdollista? Näen syrjästä, mitä ei kukaan ihminen hädän hetkellä näe, näen Jumalan armon ja Herramme Jesuksen Kristuksen palavan rakkauden, joka tulee sinua likelle, tahtoo pelastaa sinut ja antaa sinulle elämän keskellä kuolemaa. Semmoinen on hänen tapansa. Oi, veljeni, ei totisesti muuta tarvita kuin että uskot tätä rakkautta ja keskellä hätääsi huudat: tässä olen! Jesus Kristus eilen ja tänään ja niin ijankaikkisesti. Katso, hän on sama ja hänen rakkautensa sinua, juuri sinua kohtaan on aina ollut sama. Niin, mutta minä, minä, huudat tuskissasi, minä Kain, Judas, Demas! Ah, voi! Hätähuuto on kauhea. Mutta kaiken uhallakaan et ole pahempi kuin Aatamin lapsi, ja semmoisia varten on Jesus tullut. Mutta alaston, kauhea lapsi! Semmoisia säälii Jesuksen sydän. Oi, hiljaa veljeni! Jesus, Jumalan poika on antanut itsensä sinun tähtesi vapahtajaksi, ja hänen rakkautensa ääni kuiskaa hiljaa sydämessäsi, tuskan ja epäuskon myrskyjen siinä raivotessa, kuiskaa armosta, anteeksiantamisesta ja rauhasta. Kuuntele tätä hiljaista ääntä. Etkö näe, etkö itsekin huomaa, mitenkä sydämestäsi taistellen pyrkii esille huokaus, Jesusta ikävöiminen. Oi, veljeni, tuo pieni, ahdistetun henkesi salattu Jesusta-ikävöiminen, se juuri on tuo uskollinen vapahtajakäsi, joka sinuun on koskenut. Seuraa tätä vetämistä, rohkaise itseäsi ja seuraa tätä huomaamatonta, salattua vetämistä — ja katso: Kain, Judas ja Demas ovat Kristuksen sylissä. Ihanaa, ihanaa, syntinen pelastuu armosta. Lempeä Jesus, anna anteeksi huonot sanani ja puhu itse murheelliselle veljelleni, puhu hänelle ijankaikkisen elämän sanaa. Tee se, amen! — Sydämeni tuli liikutetuksi, tahdon lopettaa. Tahdoin lähettää sinulle joululahjan, paraan lahjan, itse Jesuksen. Ota vastaan tämä vieras, älä pelkää, avaa hänelle ovi, hän ei hylkää sinua. Tiedäthän, Reinhold, että meidän hiljaisesti yhä ikävöiden tulee tutustua elämän antajaan ja siten antaa epäuskolle matkapassit, sillä sen valta särkyy, kun me luomme katseemme Jesukseen. Kovin minä häpeän katsoessani itseäni, ja kuitenkin tahdon suoda Jesukselle sen kunnian, että hän saapi minua auttaa. Jota pahempi minä olen, sitä suurempi kunnia Jesukselle!"
Vielä valtiopäivillä ollessaan, vuotta ennen kuolemaansa, kirjoitti O. H. Helander ennen (IV, 301) mainitsemassamme kirjeessä samalle veljelleen:
"Usein olet ollut ajatuksissani ja jos yhtä usein olisit saanut minulta kirjeitä, niin olisi sinulla pakoittain niitä. Etenkin olet nyt ajatuksissani, kun Herran kuritus niin raskaasti on sinua kohdannut. [Koskee muutamaa Reinhold Helanderin perhesurua.] Veli rukka, mitä sanoisinkaan. Jos vain pystyisimme katsomaan paksun, raskaan epäuskon läpi, niin näkisimme pohjalla Isän ijankaikkisen, palavan rakkauden: 'jota Jumala rakastaa, sitä hän myös kurittaa'. Säilyttäkäämme väkisinkin, sanon väkisinkin, kun kaikki tuomiot myrskyten pauhaavat päämme päällä, tämä lohdutus, jonka saatana suuren kelvottomuutemme tähden tahtoo pimittää ja meiltä ryöstää. Huono lohduttaja minä kyllä olen ja helpostikin paiskattu maahan, mutta kuitenkin rohkenen huutaa sinulle nämä kehoituksen sanat. Kerran saamme avoimin katsein ja oikeassa valossaan nähdä, mitä kaikki tämä tietää, että se oli Kristuksen rakkaus, joka kuritti meitä parannukseen. Mutta älkäämme nyt, vaivan kestäessä, heittäkö pois sitä Herran lohdutusta, joka meille kuni lapsilleen puhuu: älä masennu, kun hän sinua nuhtelee."
Tähän tapaan kirjoittivat Helander-veljekset toisilleen vielä tänäkin aikana, jolloin useat muut herännäisyyden entisistä valppaista sielunpaimenista joko väsyneinä uupuivat välinpitämättömyyteen tahi takertuivat kaikenkaltaisiin maallisiin toimiin ja niistä keskenään puhuivat. Mitä jaon hengen tuottamiin tuhoihin tulee, eivät nekään täällä Pohjanmaan ruotsinkielisessä osassa, missä ei ainakaan kansa niistä juuri mitään tiennyt, estäneet liikkeelle uskollisia sielunpaimenia toimimasta entiseen tapaan. Sekin seikka tuki O. H. Helanderia hänen vakavassa työssään Pietarsaaressa.
O. H. Helanderin työhön valtiopäivillä olemme ennen viitanneet. Tämäkin luottamustoimi osoittaa, että häntä pidettiin kykenevänä miehenä. Mutta paljon huomattavampi on hänen urhoollinen, uhrautuva ja uskollinen työnsä Suomen herännäisyyden riveissä. Se ei ole väleen unohtuva. Kauniissa kirjeissään puhuu hän, "vaikka hän onkin kuollut", vieläkin kilvoittelevan ja voittoisan uskon kehoittavaa kieltä kaikille, jotka tätä kieltä ymmärtävät. Yhtä uskollisesti hoiti hän viimeiseen asti heränneen sielunpaimenen tehtävät. Kova oli aika. Nälkävuodet painoivat raskaasti Pietarsaarenkin seutuja, synnyttäen tautisuutta, joka joukottain tempasi ihmisiä kuolemaan. Kovaa oli varsinkin kevättalvi 1868. Niinkuin sen ajan sielunpaimenia muuallakin Suomessa, kutsuttiin Helanderiakin usein sairasten tykö. Tämmöisellä matkalla tarttui häneen tauti. Hän kuoli kesäkuun 1 p:nä 1868. [Paimenmuisto; kert. Sofia Helander (Reinhold Helanderin leski), V. L. Helander y.m.; O. H. Helanderin kirjeet Reinhold Helanderille 12/6 65, 21/12 63, 14/2 67.]
Samaan aikaan kuin O. H. Helander, toimi seurakunnan 1:senä kappalaisena toinenkin suurten herätysten aikoina uskonsa ja pelottoman esiintymisensä tähden vainottu herätyssaarnaaja I. O. Appelberg. Kokkolasta, missä hän, alussa hyvinkin ahtaissa oloissa (III, 56-61), oli ylimääräisenä pappina vuoteen 1858, pääsi hän Alavetelin kappalaiseksi, josta toimesta hän v. 1865 siirtyi Pietarsaaren kappalaiseksi. Mitään erikoista huomiota hän ei nyttemmin herätä. Vanhoilla päivillään tapaamme hänet Uudessakaarlepyyssä kappalaisena sekä kirkkoherrana Lappajärvellä ja vihdoin Mustasaaressa, missä hän kuoli v. 1894. [Paimenmuisto.]
Pietarsaaressa tapaamme vielä XX vuosisadan alussa tunnetun, Paavo Ruotsalaisen koulua käyneen sielunpaimenen: V. L. Helanderin. Kajaanista, missä hän oli tutustunut Kainuunmaan herännäisyyden eloisimpiin vaiheisiin, oli hän, niinkuin olemme kertoneet, muuttanut Ouluun ja siellä toiminut 10 vuotta koulunopettajana (IV, 346), kunnes hän 1869 pääsi Pietarsaaren kirkkoherraksi. Virkaa hän ei ollut hakenut, mutta Helanderien nimellä oli siksi hyvä kaiku varsinkin tässä seurakunnassa, että hänet kutsuttiin neljänneksi vaalisaarnaajaksi. Äänestyksessä sai hän suuren enemmistön. Eikä siinä kyllin. Kun saatiin kuulla, että muuan ylimääräinen hakija on ilmoittautunut senaatille, toimittivat seurakuntalaiset lähetystön Helsinkiin pyytämään, että Helander nimitettäisiin virkaan.
V. L. Helander oli vakava ja perusteellinen luonne. Sekä saarnamiehenä että yksityisen sielunhoidon alalla saavutti hän hyvän maineen. Hänen esitystapansa oli kyllä hieman yksitoikkoista, mutta hartauteen ja tarkkaavaisuuteen ehdottomasti vaativaa. Kun tiedettiin hänen saarnaavan, riensivät kaikki, jotka vain suinkin pääsivät, kirkkoon. Ja täysipitoista sielunravintoa hän kuulijoilleen jakoikin. Viikon kuluessa oli Helander tarkoin ja syvällisesti miettinyt saarnaansa, joka aina oli hyvin sisältörikasta ja johdonmukaisen selvää. Miten hän käsitti saarnaajan tehtävän, näkyy esim. seuraavasta. Muuan nuori, seurakuntaan vasta tullut apulaispappi kysyi Helanderilta, montako saarnaa rovastin oli tapana pitää sunnuntaina. Yksi, kuului vastaus. "Niinkö vähän", arveli apulainen; "siinä seurakunnassa, missä viimeksi olin pappina, oli tapamme pitää kolme, vieläpä neljäkin saarnaa joka pyhä." Rovasti ei vastannut mitään. Seuraavana sunnuntaina saarnasi apulainen. Helander istui kirkossa kuulijana. Jumalanpalveluksen päätyttyä meni hän sakastiin, lausuen siellä apulaiselle: "Semmoisia saarnoja voisin pitää vaikka seitsemän samana sunnuntaina." Helanderin mielipide oli, ettei vapaasti pidettyjä saarnoja saa asettaa kirjoitetun sanan rinnalle. Hän ei antanut ensinmainituille niin suurta arvoa kuin moni muu herännyt pappi. Kuvaavia ovat seuraavat hänen sanansa muutamalle nuorelle virkaveljelle, joka tahtoi siirtää kollehdin kannon saarnan jälkeisen virren ajaksi: "Pidätkö sitten saarnaasi noita virsikirjamme ytimekkäitä virsiä parempana?"
Helanderin saarnat niinkuin hänen muut uskonnolliset opetuksensa ja neuvonsa liikkuivat uskollisesti herännäisyyden katsantotavan pohjalla. Meidän täytyy päästä näkemään kurjuutemme sekä muistaa, että olemme tomu ja tuhka Jumalan edessä! Tämä sävel kuului aina hänen puheistaan. Ja ankarasti hän ruoski syntiä, missä muodossa se sitten esiintyikin, maailman rakkautta, turhuutta elämäntavoissa ja vaatteissa sekä varsinkin ylpeyttä ja itaruutta. Mutta missä hän vain tapasi katumusta ja synnin surua taikka rehellistä pyrkimistä elämän tielle, siinä osasi hän, jakaa lohdutuksen sanoja niin hellästi ja kehoittavasti, että harvat tässä suhteessa vetivät hänelle vertoja. Häntä onkin nimitetty "Suomen evankelisimmaksi pietistaksi". Varsinkin yksityisen sielunhoidon alalla tuli tämä näkyviin, samoinkuin useat, nykyisessä sukupolvessa vielä elävät kertomukset osoittavat, miten oikein hän sielutieteelliseltäkin kannalta arvosteltuna esiintyi. Kuvatkoot seuraavat esimerkit Helanderin menettelytapaa.
Eräs herätykseen tullut nainen kantoi omallatunnollaan törkeän synnin muistoa. Kaikki pitivät häntä kunniallisena ihmisenä eikä hän millään ehdolla tahtonut menettää tätä mainetta. Varsinkin Helanderia hän pelkäsi, ja päätti sentähden olla syntiään kenellekään tunnustamatta. Mutta turhaan koetti hän, herättyään uuteen eloon, etsiä lohdutusta Jumalan sanasta. Tuo yksi synti poltti hänen tuntoaan, estäen häntä rauhaa löytämästä. Ennen pitkää joutui hän miltei toivottomaksi, peläten tehneensä syntiä Pyhää henkeä vastaan. Tuskan valtaamana päätti hän vihdoin tunnustaa tuon syntinsä Helanderille. Raskain askelin meni hän pappilaan. Matkalla oli sielunvihollinen monesti kuiskannut hänelle: se on turha matka, sinä olet kuitenkin kadotettu. Mutta perille hän kuitenkin pääsi ja astui vapisevana ja katkerasti itkien sielunpaimenensa eteen. Tämä, joka heti näki, että nainen oli todellisessa hädässä, koetti hellästi häntä puhutellen saada tietää, mikä tuska häntä painoi. Vihdoin tunnusti tämä syntinsä, toivotonna valittaen: "voi, voi, minulle ei löydy armoa, ei mitään laupeutta. Mitä teen?" Pitkän hetken istui Helander äänetönnä. Vihdoin hän lausui: "Pane se synti muiden syntien joukkoon," työntäen tuskastuneen vieraansa lempeästi ulos huoneesta. Nainen, joka oli toivonut saavansa kuulla perusteellista lohdutuspuhetta, oli ensin hyvin tyytymätön saamaansa neuvoon, mutta jota enemmän hän ajatteli opettajan sanoja, sitä keveämmäksi kävi hänen mielensä, ja kotia tullessaan kiitti hän Jumalaa, joka oli antanut hänelle tuonkin synnin anteeksi. — Eräänä päivänä kutsuttiin Helander muutaman tutun rouvan luo, joka sairasti viimeistä tautiaan. Sairas, jota hän ennen monesti oli lohduttanut epäuskon kiusauksissa, valitti nyt miltei toivotonna kelvottomuuttaan ja heikkouttaan. Turhat olivat hänen heränneen miehensäkin puheet olleet; sairas ei saanut nähdyksi kuin syntinsä vain. Lempeästi häntä katsellen kysyi Helander: "Etkö sitten ole huutanut Herraa avuksesi?" "Olen, olen kyllä", kuului vastaus. "No, sitten ei sinun tarvitse epäillä vähintäkään, sillä kirjoitettu on: jokainen, joka huutaa avuksensa Herran nimeä, pelastuu." Se oli oikea sana. Kiusaukset väistyivät miltei heti, ja voittoisan uskon tukemana erosi rouva onnellisena maallisesta elämästä. — Muutamana päivänä tultiin noutamaan Helanderia sairaan miehen tykö, joka suurten ruumiintuskien ja vielä suuremman sielunhädän vaivaamana oli joutunut niihin määrin epätoivon valtaan, että oli uhannut tehdä itsemurhan. Sairaan kodista oli pappilaan puolitoista peninkulmaa ja perillä täytyi kyytimiehen odottaa monta tuntia, ennenkuin Helander muista tärkeistä virkatoimista vapaana pääsi lähtemään. Oli jo hämärä, kun päästiin perille. Helander, joka kyytimieheltään oli tarkkaan tiedustellut sairaan tilaa, tervehti ystävällisesti hänen tuskan valtaamaa vaimoaan ja lapsiaan tuvassa ja astui tyyneenä sairashuoneeseen. "Kuulut hautovan itsemurha-ajatuksia", lausui hän ensi sanoikseen sairaalle. Mies väänteli käsiään ja valitti: "Niin, minulla ei ole muuta neuvoa, olen tehnyt niin kauheasti syntiä, ei minulle enää armoa löydy." "Kuinka?" kysyi Helander ankaran näköisenä, "etkö sitten ole lukenut, mitä Filippin vanginvartija teki?" "En", kuului sairaan tuskastunut vastaus. "No, lue sitten siitä", kehoitti tuo harvapuheinen sielunpaimen, antoi miehelle kättä, meni tupaan sekä lausui siellä odottavalle kyytimiehelleen: "Nyt lähdemme!" Yleinen hämmästys valtasi kaikki, mutta mikään ei auttanut. Helander jätti hyvästit sairaan omaisille ja lähti. Mutta miten tyytymättömiä tuvassa oltiinkin rovastin katkonaisiin ja jäykän lyhyihin neuvoihin sekä varsinkin siihen, ettei hän ollut antanut kovissa kiusauksissa olevalle sairaalle edes Herran ehtoollista, ruvettiin kiireesti hakemaan hänen neuvomaansa raamatunpaikkaa. Se löydettiin ja ihmeellinen oli sen vaikutus sairaaseen. Kiusaukset väistyivät, rauha täytti hänen sydämensä. — Vielä elämänsä myöhäisenä iltana kertoi mies liikutuksella noista kovin synkistä ajoista ja siitä taidosta, millä Helander oli opastanut hänet Jumalan sanan virvoittavan lähteen luo. "Voi, kuinka siunaan sitä Helanderia", hän tuosta puhuessaan tämän kertojalle lausui.