V. 1868 pääsi Reinhold Helander Haapajärven kappalaiseksi. Hänen nimittämiseensä virkaan liittyy muuan tapahtuma, joka tässä kerrottakoon, se kun todistaa, miten omavaltaisestikin Holmström saattoi menetellä, kun hän tiesi olevansa siveellisesti oikeassa. Helander oli saanut enimmät äänet, mutta erotus hänen ja erään toisen vaalisaarnaajan äänimäärän välillä oli siksi pieni, että valitus helposti olisi voinut kumota vaalin ja hankkia enemmistön tuolle toiselle. Holmström, jolla oli syytä pelätä, että näin saattaisi käydä, sai kuulla, että muutama juoppo herrasmies todella oli valittanut vaalista. Ei ollut monta päivää valitusajasta enää jälellä. Holmström lähetti kotona olevan poikansa ratsastaen Kuopioon ottamaan pois valituskirjat tuomiokapitulista. Jonkun ajan kuluttua sai Helander valtakirjan virkaan. Kuvaavaa on, että valittaja, joka ennenpitkää sai tietää miksei hänen valitustaan oltu käsiteltykään, ei uskaltanut käydä Holmströmin kimppuun tuon hänen mielivaltaisenkaan tekonsa tähden.
Monta vuotta poti Holmström sydäntautia. Rautaisella tahdollaan hän kuitenkin viime aikoihin asti sai voimansa riittämään ahkeraankin seurakuntatyöhön. Apulaistakaan ei hänellä ollut. Kesällä 1871 hänen tautinsa kuitenkin yltyi niin kovaksi, että hänen täytyi lähteä Kuopioon lääkärinapua hakemaan. Vähän aikaisemmin hän kirjoitti pojalleen N. Holmströmille: "Vanha tautini alkaa, kuten sydäntaudit tavallisesti, kehittyä vesitaudiksi. Molemmat jalat ovat jo ajetuksissa ja hengenahdistus kova. En voi kauan seisoa. Koetan harjoitella kolmatta rukousta, mutta huomaan itseni hyvin tyhmäksi ja huonomuistiseksi oppilaaksi. Kernaasti halajaisin tavata sinua vielä tässä maailmassa, mutta tuo ei voine tapahtua. Voi, jos näkisimme toisemme siellä, missä ei tarvitse sanoa: 'Ah mik' on tää elämä'!"
Matkaltaan Kuopioon Holmström ei palannut. Hän kuoli siellä elokuun 8 p:nä 1871. Miten raskaana huolena hänellä oli herännäisyyden silloinen hajaannus ja miten vähän hän liikkeestä enää toivoi, osoittavat seuraavat hänen papiksi hiljattain vihitylle pojalleen kuolinvuoteellaan lausumansa sanat: "Anna, poikani, sanankuulijoillesi Nohrborgia! Tulee aika, jolloin ei ole erotusta körttien eikä körttien välillä." [Paimenmuisto; kert. J. Holmström, Amanda Holmström F F. Lönnrot, Vendla Pettersson y.m.; J. Holmströmin kirje N. Holmströmille 28/4 67; A. N. Holmströmin kirjeet N. Holmströmille 29/6 64, 14/3 65 sekä yksi ilman päivämäärää ja vuosilukua. (Kirjeet omistaa Otto Holmström.)]
Likeisessä yhteydessä Haapajärven herännäisyyden kanssa oli, niinkuin tiedämme, 1830- ja 1840-luvun aikana Pyhäjärven liike ollut. Jo Jonas Laguksen loppu-aikoina oli tämä yhteys kuitenkin paljon vähentynyt ja lakkasi, mikäli kysymys koskee kansaa, ennenpitkää kokonansa. Sakari Castrén, joka monta vuotta oli ollut Laguksen apulainen ja sittemmin armovuodensaarnaajana hoitanut papinvirkaa seurakunnassa, seurusteli kyllä ahkerastikin tämän puolen heränneitten pappien kanssa ja kannatti samaa uskonnollista katsantotapaa kuin hekin, mutta tämäkin suhde kylmeni vähitellen. Syystä tai syyttä ruvettiin syyttämään häntä maailmanmielisyydestä jo niinä aikoina, jolloin hän pääsi Pyhäjärven kirkkoherraksi (1862). Hänen olonsa valtiopäivillä, joka toiselta puolen osoittaa, että hän nautti paljon luottamusta virkaveljiensä keskuudessa, ei ollut omiaan noita syytöksiä poistamaan. Castrénin täytyi kokea, että ystävät epäilivät häntä ja tämä vieroitti häntä yhä enemmän heistä. Kauan ei hänen kuitenkaan tarvinnut kokea, miten paljon heränneitten pappien välit olivat muuttuneet entisistä ajoista. Varsinkin keväällä 1868 oli nälkävuosien aiheuttama tautisuus suuri Pyhäjärvelläkin. Alituisesti täytyi Castrénin lähteä sairasmatkoille. Tämmöisellä matkalla sai hän keuhkotulehduksen, johon hän kuoli, Mitä ystävät hänestä ajattelivat, näkyy seuraavasta A. N. Holmströmin pojalleen toukokuun alussa 1868 kirjoittamista sanoista: "Pyhäjärveltä kuuluu, että Castrén huhtikuun 25 p:nä on kuollut. Olisin toivonut, että hän olisi päättänyt vaelluksensa toisella elämänsä ajanjaksolla. Ehkä kuitenkin Jumala, joka enkeleissäänkin huomaa turhuutta, ei tuominnut häntä hänen puutteittensa tähden, vaan unohti ne." [Paimenmuisto; A. N. Holmströmin kirje N. Holmströmille 3/5 68; kert. Johanna Holmström (A. N. Holmströmin leski), Vendla Petterson y.m.] — Castrénin hauta on Pyhäjärven kirkkomaalla Jonas Laguksen haudan vieressä.
Pyhäjärvellä toimineista vanhoista heränneistä papeista mainittakoon vielä J. Simelius, joka 1871 pääsi tämän seurakunnan kappalaiseksi. Kauemmin kuin useimmat muut herännäisyyden valta-ajan sielunpaimenista — hän kuoli vasta 1897 — koetti hän kylvää sanan siementä ihmisten sydämiin, mutta mitään herätystä ei hän Pyhäjärvellä saanut aikaan, vaikka hän toimi siellä kuolemaansa asti. Samoin kuin melkein poikkeuksetta kaikki tämän ajan heränneet papit Keski-Pohjanmaalla, edusti Simeliuskin toistupalais-suuntaa. [Paimenmuisto; kert. Haapajärven ja Pyhäjärven vanhat heränneet.]
Niissäkään Kalajoen-varren seurakunnissa, joissa herännäisyysliike jaon jälkeen pääsi nousemaan suurimpaan voimaansa — Nivalassa ja Ylivieskassa — ei näinä aikoina tapaa tätä liikettä suosivia pappeja. Päinvastoin saa niitä näilläkin seuduin kauan turhaan hakea. Vasta kun K. R. Petterson v. 1876 tuli Nivalan kirkkoherraksi, saivat seudun heränneet papin, joka kohteli heitä myötätuntoisuudella ja jonka pappilaan heillä oli muutakin asiaa kuin virallista. Sikäläisen herännäisyyden nostamiseen ja sen puhdistamiseen siihen liittyneestä kuonasta ei Petterson kuitenkaan pystynyt. Apu siihen oli muualta tuleva. Mutta hänen aikanaan pääsi liike, jota pääasiallisesti Taneli Rauhala johti, ryhmittymään ja vakaantumaan, ja jo siinä suhteessa erosi hän Kalajoen-varren muista vanhoista papeista, ettei hän sitä vastustanut. Päinvastoin neuvotteli hän aina heränneitten kanssa, kun joku seurakuntaa koskeva tärkeämpi asia oli ratkaistava. — Petterson kuoli Nivalan kirkkoherrana 1890. Hänen hautajaisiinsa, joita vietettiin herännäisliikkeessä vanhastaan vakaantuneeseen tapaan, oli kutsuttu suuri joukko heränneitä. [Kert. Paavo Niskanen y.m.; Paimenmuisto.]
Kalajoella, missä niinkuin tiedämme, herännäisyysliike jo Vilhelm Niskasen eläessä oli supistunut aivan pieneksi ja missä vuosisadan lopussa vain muutamat hänen suuntaansa liittyneet vielä todistivat menneiden päivien eloisasta hengellisestä elämästä, tapaamme näinä aikoina sotavanhuksen siellä 1830-luvun lopussa pidettyjen kuuluisain käräjien ajoilta. Tarkoitamme Jaakko Hemmingiä, joka oli tämän seurakunnan kappalaisena 1866-96. Vuosi vuodelta oli hän kehittynyt yhä jyrkemmäksi toistupalaiseksi eikä antanut mitään tunnustusta "niskaslaisille". Ollen elämässään nuhteeton ja hurskas, herätti tämä näiden seutujen entisten suurten muistojen paljon kokenut todistaja kunnioitusta kaikissa, jotka hänet näkivät. Itse hän ei näistä muistoista kertoessaan tahtonut näkyä. Kun häneltä esim. tiedusteltiin hänen osaansa Kalajoen käräjien pitkässä oikeusjutussa, lausui hän: "Mitä minusta; minä olin koko ajan Malmbergin ja Laguksen selän takana." — Hemming kuoli helmikuun 17 p:nä 1896. Hän oli silloin yli 86 vuoden vanha. [Paimenmuisto.]
Pietarsaaressa tapaamme XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla muutamia herännäisyyden vaiheissa huomiota ansaitsevia pappeja. Täällä taisteli liikkeessä tapahtuneen jaon painamana vuodesta 1854, jolloin hän pääsi seurakunnan 2:ksi kappalaiseksi, tuo aikaisemmin niin kiivas, nyttemmin suruvoittoisuuteen yhä enemmän taipuvainen, suurta huomiota herättänyt jyrkkä pietista O. H. Helander. Jos kukaan elämänsä loppupuolella kaipasi menneitä päiviä ja jos kukaan kärsi siitä yksinäisyyden tunnosta, joka muuttuneiden olojen takia näinä aikoina painoi niin monen herännäisyysliikkeen palveluksessa harmaantuneen sielunpaimenen mieltä, niin hän. Mutta noissa ahdingoissa nöyrtyi ja asettui hänen kiivas sydämensä, antaaksensa yhä enemmän sijaa sille rakkautta uhkuvalle mielelle, joka painaa leimansa hänen elämänsä iltaan. Tämä mieli tulee kauniilla tavalla näkyviin hänen veljelleen Reinhold Helanderille kirjoittamissa kirjeissä. Niinkuin olemme nähneet (IV, 356), taisteli tämä näinä aikoina usein melkein toivotonta taistelua epäuskon kiusauksia vastaan. Vanhoista ajoista tottuneena veljelleen purkamaan kiusaustensa kuormia, kääntyi hän nytkin tämän puoleen. O. H. Helanderin katsantotapaa sekä hänen ja vasta mainitun veljensä kaunista veljesrakkautta kuvaamaan lainaamme tähän muutamia otteita ensinmainitun näinä aikoina kirjoittamista kirjeistä:
"Suuri on iloni siitä, että nyttemmin olet tointunut taudistasi. Voin kyllä ymmärtää, että olet ollut ahtaalla. Ei ole helppo tulla toimeen epäuskonsa kanssa terveenäkään, vielä vaikeampaa, kun ijankaikkisuus astuu tautivuoteen läheisyyteen. Oi, veljeni, tunnen elävästi tuskasi, ja minun sydäntäni kirvelee, niinkuin sinunkin sydäntäsi. Kaikki on menetetty, kaikki lopussa! Totta, totta, ja niin saa ollakin. Mutta kuitenkaan ei kaikki ole lopussa, sillä Yksi elää, joka sanoo, jokaisessa silmänräpäyksessä sanoo: teidän pitää elämän. Älkäämme siis kauan miettikö, vaan heittäytykäämme tämän auttajan syliin niin auttamattomina kuin olemme, vartokaamme ja toivokaamme, toivokaamme ilman toivottakin, niin mekin saamme kuolleessa sielussamme kuulla tämän hiljaisen kuiskauksen: sinä olet elävä, minä annan sinulle elämän, sinä olet elävä, vaikka oletkin kuollut! — Vanhaa kuollutta tietoa! Olkoon niin. Mutta olen saanut muistutuksen uudistaa tätä kuollutta harjoitusta, ja katso, tuo salattu, kätketty elämä on välkkynyt minulle ja antanut minun käsittää, että minä voin pelastua ja olen pelastuvakin armosta. — Tähän pysähdymme alituisesti. Huomaat kyllä, että olen tahtonut kehoittaa sinua. Niin, niin, sitä olen tahtonut. Mutta mitä minä voin. En muuta kuin huo'aten toivoa: Herra virvoittakoon ja lohduttakoon masentunutta henkeäsi! Ja hän, joka osaa oikealla ajalla puhua väsyneille, hän joka osaa puhutella toivottomia sydämiä, hän on puhutteleva sinuakin. Avaa nyt, rakas veli, suljettu, murheellinen sielusi ja kuule, kuule elämän sanaa elämän Herralta."
Tämä kirje on kirjoitettu v. 1865. Ei voi paremmin todistaa, miten väärä se syytös oli, että Helander, samoinkuin pietistat yleensä, olivat vain lain saarnaajia. Juuri tämmöistä oli esim. N. K. Malmbergin puhe epäuskon helteessä taisteleville. Näyttääksemme, ettei O. H. Helander sattumalta vain noin kirjoittanut, lainaamme tähän otteen muutamista toisista hänen samalle veljelleen kirjoittamistaan kirjeistä.