Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan pappeja XIX vuosisadan loppuaikoina.
Jonas Laguksen, N. K. Malmbergin ja noiden useain muiden huomattujen sielunpaimenten kuoleman jälkeen, joiden poistumisesta näyttämöltä ennen (IV, 60-84) olemme kertoneet, oli liikettä edustaneiden ja edustavien pappien luku vieläkin huomattavan suuri. Mutta suuri on erotus näiden pappien entisen ja nykyisen aseman välillä. Ennen tapasimme heidät yhteisissä neuvotteluissa ja suurissa hartausseuroissa sekä likeisissä keskusteluissa toinen toistensa luona ja heränneen kansan kodeissa, nyt pysyvät he enimmäkseen kukin kolkassaan ja useimpia painaa toimettomuuden alakuloisuus. Ei ole syynä siihen vain vanhuuden väsymys — moni heistä on vielä hyvissä voimissa —, mutta epäluulot sekä epätoivo herännäisyyden tulevaisuuteen nähden lamauttavat heidän intonsa ja estävät heitä ymmärtämästä ja tuntemasta sitä liikettä, joka suurten johtomiesten ja heidän omankin aikaisemman työnsä pohjalla, vanhaan herännäisyyteen liittyen, voimallisena leviää Pohjanmaan tasangoilla. He yhä vetäytyvät siitä pois ja jäävät selailemaan muistojen kellastuneita lehtiä, joita heidän elämänsä syystuulet repien liikuttavat. He tuntevat, että aika on muuttunut ja XIX vuosisadan, tuon heille ja koko maallemme niin tärkeän vuosisadan ilta joutunut.
Silmäilkäämme ensin Kalajoen-varren ja sen lähiseutujen heränneitten pappien elämäniltaa.
Piippolassa tapaamme 1840-luvun liikkeen ajoilta varsinkin Alavieskassa toimittamastaan suuresta herätystyöstä tunnetun W. Österbladhin. Vanhojen päiviensä aineelliseksi turvaksi on hän v. 1855 saanut tämän syrjäisen seurakunnan vähäpalkkaisen kirkkoherranviran, jota hän sitten entisellä hartaudellaan, mutta yhä pienemmiksi supistuvien herännäisjoukkojen kannattamana hoitaa kymmenen vuotta. Hänen pappilansa on tämän puolen heränneitten pappien viimeisiä huomattavampia yhtymäpaikkoja XIX vuosisadalla ja muitakin samanmielisiä säätyläisiä nähdään siellä usein. Ilmeisessä riidassa Vilhelm Niskasen suunnan kanssa hän ei ole, ja tämän suunnan kansa tunnustaa hänen ansionsa ja antaa hänelle vieläkin arvoa, mutta hän vieraantumistaan vieraantuu tästä suunnasta ja kannattaa toistupalaisten katsantotapaa. Niinkuin olemme nähneet (IV, 234 ja seur.), oli Österbladh uuden suunnan mitä jyrkin vastustaja, pysyen elämänsä loppuun pietismin johdonmukaisena edustajana.
Österbladhin verraten lukuisista, jälkimaailmalle säilyneistä kirjeistä, joista toiset ovat lukijoillemme tuttuja, näkyy, miten likeisesti ja lapsellisesti hän oli tottunut seurustelemaan Herran kanssa. Samaa todistavat hänen myöhemmätkin kirjeensä. Niistä kuultaa myöskin hänen harvinaisen miellyttävä ja hellä luonteensa. Sen vertaisia ei tässä suhteessa heränneitten pappienkaan joukosta montakaan löydä. Ja varsinkin tähän nähden on hän niin kauniina lisänä näiden pappien ylimalkaan jäykännäköisessä joukossa.
Kuolinvuoteellaan täytyi Österbladhin ajoittain kokea hyvinkin kovaa sisällistä ahdinkoa. "Kaikki Belialin virrat käyvät minun ylitseni", kuultiin hänen huudahtavan sekä valittavan: "Jumala asettaa kaikki syntini menneiltä ajoilta eteeni." Mutta lopuksi hän voiton ilme sammuvassa katseessaan lausui: "Minä tiedän, että Lunastajani elää." Kesäkuun 30 p:nä 1865 pääsi tämä lämminsydäminen ja harras Herran palvelija tämän elämän taisteluista siihen lepoon, joka on luvattu Jumalan kansalle. [Paimenmuisto; Vilh. Österbladhin kirjeitä; kert. Josef ja Maria Österbladh, V. L. Helander y.m.]
Muutamia peninkulmia Piippolasta työskenteli näinä aikoina toinenkin Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan merkkimies, A. N. Holmström. V. 1859 oli hän nim., niinkuin tiedämme (IV, 364), etäisestä Kuhmoniemen pitäjästä päässyt Haapajärven kirkkoherraksi ja pysyi tässä virassa koko loppuikänsä. Ajat olivat muuttuneet, mutta Holmström oli sama kuin ennenkin: jäykkä, tarmokas ja herännäisyyden traditsiooneille edelleenkin horjumattomasti uskollinen. Joka lähestyi tuota vartaloltaan lyhyttä ja jykevää miestä, joka niin tutkivan suorasti katsoi ihmisiä silmiin, oli pakotettu kunnioittavan tarkasti kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanottavaa. Uppiniskaisuutta nuorempien puolelta hän ei kärsinyt ja varmasti lausui hän vakaumuksensa varsinkin uskonnollisissa asioissa. Vilhelm Niskasen kantaa hän ei hyväksynyt, niin jyrkästi eroten hänestä, ettei hän, niinkuin olemme maininneet (IV, 80), edes suostunut saapumaan tuon hylkäämänsä johtomiehen hautajaisiin, vaikka tämän pojat, Nivala kun siihen aikaan sitäpaitsi oli Haapajärven kappeli, kävivät häntä näihin pitoihin kutsumassa. Kiivaita väittelyjäkin sattui joskus Holmströmin ja Niskasen suunnan edustajien välillä.
Laestadiolaisiakin saapui pohjoisesta Haapajärven seurakunnassa jo ennen vallitsevaa häiriötä lisäämään. Holmströmin luonnetta kuvaa seuraava kertomus hänen esiintymisestään heitä vastaan. Pääsiäisaikana 1867 oli suuret seurat Tiiton talossa. Osterbladhin leskikin sekä muita vieraita naapuriseurakunnista oli sinne saapunut. Seuroja johti Holmström. Kun hän oli lopettanut puheensa, lausui rohkeasti muuan Nivalassa syntynyt, vasta Tornion puolelta tänne saapunut aivan nuori mies: "Selitys oli hyvä, vaan tie jäi tukkoon." Holmström ärjäsi: "Se koira vinkasee, johon karttu käypi. Sinä sitäpaitsi näyt olevan minulle aivan outo. Kun minä seurakunnassani jossain paikassa itse olen suuna, niin en ollenkaan salli muiden puhua, sitä vähemmin nyt, kun en tunne, mikä maailman roisto ja kulkija lienet." Kutsumaton puhuja vaikeni ja loi katseensa alas. Mutta kun Holmström ja muut arvokkaammat vieraat olivat siirtyneet vierashuoneisiin, alkoi hän ja muutamat muut jälleen huutaen saarnata. Sillä kertaa melu kyllä asettui, seuraväki kun sammutti kynttilät, mutta uhkaavat olivat enteet. — Seurakunnissaan syntyneistä häiriöistä ei Holmström kuitenkaan syytä yksinomaan kansaa. Kuultuaan, että muutamaa pappia oli oikeudessa syytetty juoppoudesta, kirjoittaa hän pojalleen: "Nyt on pappien alennusaika, ja suuressa määrässä olemme itse sitä aiheuttaneet."
Holmströmin luonnetta kuvaavat myöskin seuraavat hänen sanansa. Yhä kestävien katovuosien aikana oli köyhäinapua nauttivien, suureksi osaksi sitä varten vuokrattuihin huoneisiin sijoitettujen luku tavattomasti lisääntynyt. Tämän johdosta kirjoitti Holmström, muutamia numeroita lueteltuaan: "Mitä lopuksi tullee? Ehkä sanomalehdissä vaihtelevaisuuden vuoksi saa lukea: Haapajärven köyhäinhoito on tehnyt vararikon, pesän varat 420 laiskuria tahi laiskurien lasta." Tästä ei kuitenkaan saa päättää, ettei Holmström säälinyt köyhiä ja sairaita. Päinvastoin puhuu hän esim. kirjeissään syvällä surulla 1864-68 vuosien kauheasta nälänhädästä ja siitä johtuvasta tautisuudesta.
Österbladhin kuolema koski kipeästi Holmströmiin. Jo kuultuaan hänen sairastuneen, kirjoitti hän pojalleen, miten raskas tuo tieto oli hänelle, lisäten: "Rakas poikani! Olkaamme varoillamme. Me olemme niitä, jotka Aatamin lankeemus kokonaan turmeli. Sentähden tulee meidän alituisesti etsiä vanhurskauttamisen perustusta ja vaikuttavaa syytä, ei meistä itsestä, vaan ulkoapäin. Me olemme jumalattomia, mutta Kristus tekee jumalattomia vanhurskaiksi."