Kiimingissäkin, missä M. R. Montin monta vuotta oli vaikuttanut ja F. P. Kemell viimeisen elinvuotensa aikana — hän kuoli täällä v. 1857 — saarnasi parannusta sekä sittemmin F. F. Lönnrot samassa hengessä teki työtä (IV, 30-31), ei herännäisyysliike kuitenkaan saanut pysyväisempää jalansijaa, vaan kuoli vuosisadan loppupuolella melkein kokonaan sukupuuttoon. Niin kävi Säräisniemelläkin y.m. Oulujärven lännenpuolisilla seuduilla, jota vastoin Puolangalla vuosisadan keskivaiheilla lienee tapahtunut herätyksiä. Vielä vuosisadan lopussa löytyi siellä, niinkuin Paltamossakin, missä F. F. Lönnrot vuosina 1853-60 oli ollut ylimääräisenä pappina, vanhoja, ristin tien salaisuuksiin perehtyneitä heränneitä, jotka kaipuulla muistelivat entisiä eloisampia aikoja. [Kert. rovasti G. A. Snellman, F. F. Lönnrot sekä näiden seutujen vanhat heränneet; Paimenmuisto.]
F. F. Lönnrotin nimi siirtää meidät kauemmas varsinaisen Kainuunmaan, herännäisyyden historialle tutuille, seuduille. Ristijärven etäisessä seurakunnassa, missä vuosisadan keskivaiheilla hänen likeinen ystävänsä ja hengenheimolaisensa K. J. Engelberg vuosina 1854-1860 oli tehnyt heränneen sielunpaimenen työtä, tapaamme viimemainitusta vuodesta alkaen yli kolmen vuosikymmenen aikana samassa työssä hänetkin. Lönnrot oli hyväpäinen mies, mutta niin vaatimaton, että hän aina pyrkimällä pyrki syrjään semmoisissa tilaisuuksissa, missä paljon kansaa oli koolla ja muita puhujia tarjona. Paraan työnsä on hän suorittanut yksityisen sielunhoidon alalla. Varsinkin tämä työ hankki hänelle uskollisia ja kiitollisia ystäviä ja teki hänet niin tunnetuksi ja rakastetuksi ei vain kaikkialla Kainuunmaalla, missä heränneitä löytyi, vaan muuallakin. Niinpä tunnustivat esim. kaikki Oulun "vanhat heränneet", joista toiset kävivät häntä tervehtimässä Ristijärvellä asti, hänet vuosisadan lopussa miltei ainoaksi täysin luotettavaksi opettajakseen.
Lönnrotin uskonnollista kantaa kuvaa uskollisesti muutama hänen ystävänsä K. J. Engelbergin v. 1876 kirjoittama kirje, johon hän sanoi kaikin puolin yhtyvänsä ja jota hän huolellisesti säilytti. Kerrottuaan ulkonaisista ja sisällisistä koetuksistaan kirjoittaa tuo ystävä: "Näin minua koulataan, minua tomppelia ja kovakorvaista. Sillä katso, en tahtoisi minäkään joka päivä ristiä päälleni ottaa ja seurata elämän Herraa. Kummaa tuo kuitenkin pitää olla, että itseään niin tahtoo säästää, että vielä henkensä kadottaa. Vaikka tämän tiedän, kun muistutetaan, että olen penseä, kylmä, kuollut ja ulkona Herrasta ja että syntiä teen ja ajatuksissa viivyn maailmassa — niin kuinka hitaasti ja työläästi palajan sieltä, ottaen häpeän ja tuomion päälleni ja antaen Herralleni kunnian. Tässä on minulle aina oppimattomalle oppimista. Järjen ja epäuskon juonet tahtovat aina estää lankeamasta Herran käsiin semmoisena, jolta kaikki puuttuu, ja halulla haluttomallakin, häneen katsoen, etsimästä hänen apuansa ja armoansa. Ei näy autuus tulevan hankituksi sillä pelvolla ja vapistuksella kuin tulisi. Mutta, sanoohan suomalainen sananlasku: 'akka tieltä palajaa, ei mies pahanenkaan'. Vaikka järjelle pimeältä kyllä näyttää, mitenkä kuolemassa viimeinkin käy, niin toivon nokkaa kuitenkin pitää Herran puoleen pystyttää. Ei autuutta muualla syntisille. — — — Älkää kuitenkaan epäuskoksi käyttäkö Herran muistutusta, vaan tuomio selkään ja kerjäläissauva käteen — siinä syntisten ja köyhäin läksy."
Ken ei tässä kirjeessä selvään huomaa Jonas Laguksen Paavo Ruotsalaisen koulussa syntyneen ja kehittyneen opin pääpiirteitä. Jos se olisi kirjoitettu ruotsiksi, muistuttaisivat sanatkin niin paljon häntä, ettei voisi erehtyä siitä, kenen opetuslapsia kirjoittaja oli. Uskollisemmin kuin Engelberg ja Lönnrot lienee tuskin kukaan opissa ja elämässä noudattanut tuon opettajan neuvoja. Kuinka tarkasti esim. viimemainittu valvoi sitäkin, ettei hän itse eivätkä hänen sanankuulijansa milloinkaan eksyisi pois tuolta "alimmalta portaalta", josta Lagus niin usein puhui, näkyy muunohessa seuraavasta. V. 1870 olivat suuret seurat Paltamon Mieslahdella. Sinne oli saapunut paitsi heränneitä paljon surutontakin kansaa. Puhujana esiintyi Janson, joka puheensa lopussa, viimemainittujen puoleen kääntyneenä, lausui: "Emme me ole teitä paremmat, vaikka Jumala on meidät herättänyt." Tämä lause loukkasi kovin Lönnrotia, vaikkei hän, vaatimaton ja moitteeseen hidas kun hän oli, siitä silloin mitään puhunut, ei Jansonille eikä muille. Mutta vielä vanhoilla päivillään muisti hän nuo sanat, pitäen niitä hyvinkin erehdyttävinä, vaikkei hän luullutkaan, että puhuja, josta hän paljon piti, oli nuo sanat väärässä hengessä lausunut.
Mitä muutoin viimemainittuihin seuroihin tulee, niin on huomattava, että niitä vietettiin aivan vanhaan tapaan. "Sanaa viljeltiin melkein katkeamatta kahtena päivänä." Tämä seikka todistaa selvästi, että näiden seutujen herännäisyys vielä XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla oli hyvinkin levinnyt ja voimallinen. Mutta nämä suuret seurat johtavat huomion toiseenkin Kainuunmaan herännäisyydelle ominaiseen seikkaan. Näiden seutujen seurat ovat melkein yksinomaan olleet suurseuroja, joita erityiset tilaisuudet, Kajaanin markkinat, häät, hautajaiset y.m. ovat aiheuttaneet. Viikkoseuroja ylimalkaan ei ole pidetty yleisemmin, paitsi liikkeen vilkkaimmillaan ollen Sotkamossa. Villiytyneet "salon kulkijat" ovat asuttaneet Kainuun maan ja sitä luontoa näkyy vieläkin sikäläisessä kansassa. "Monissa paikoin juoksee talonväki melkein pakoon, kun pappi tulee taloon", on eräs näillä seuduin vuosisadan lopussa palvellut sielunpaimen todistanut. Seurakunnan ja papin välinen suhde on tuskin koskaan ollut niin sydämellinen kuin esim. Pohjanmaalla. Salonkulkijaluonto ja vihollisuuksien juurruttama pelko ja arkuus ovat tehneet kansan luonteen salaperäiseksi ja epäileväksi. Tämä on epäilemättä vaikuttanut, että heränneetkin ovat olleet taipuvaisia sulkeutumaan itseensä ja hitaita vaikuttamaan ulospäin. He eivät täällä olleet niin seurusteluhaluisia, kuin muissa osissa maata, ja lähtivät liikkeelle vain jonkun erityisen tilaisuuden heitä siihen kehoittaessa. Muistettava on niinikään, miten avarat ne salot ovat, jotka erottavat tämän maakunnan kylät ja talotkin toisistaan. Nämä seikat selittävät suureksi osaksi senkin ilmiön, etteivät muussa herännäisyydessä tapahtunut jako ja siitä johtuva eripuraisuus ja riidat olleet tunnetut täällä, eivätkä päässeet särkemään täkäläisen liikkeen rivejä. Että nämä rivit harvenemistaan harvenivat, niin että niistä vuosisadan lopussa oli vain pirstaleita jälellä, johtuu siitä, että Herran tuli näillä mailla vähitellen sammui ja heränneitten isien lapset nukkuivat.
Ensimmäisenä Kainuunmaan herännäisyyden merkkimiehistä poistui näyttämöltä Trast. Hän kuoli jo joulukuun 2 p:nä 1856. Paljon oli hän etevillä lahjoillaan ja voimakkaan eloisalla esiintymisellään vaikuttanut näiden seutujen heränneitten piireissä, ja kauan häntä kiitollisuudella muistettiin. Puolitoista vuotta myöhemmin (1858) kuoli Kajaanissa Juhana Krank, uskollisesti 14 vuotta palveltuaan Kajaanin heränneitä. V. 1859 muutti Kuhmoniemeltä takaisin Pohjanmaalle Kainuunmaan herännäisyyden peloton puolustaja (III, 54-55) arkkipiispa Bergenheimin uhkauksia vastaan A. N. Holmström. Näiden aikojen jälkeen syntyy huomattava lamautuminen Sotkamon-puolen herännäisyyden oloissa. K. R. Pettersonista, jota heränneet niihin asti olivat melkein epäjumaloineet, alkoi liikkua se huhu, että hän yhä yleisemmin seurusteli seudun suruttomien säätyläisten kanssa sekä että hän muutoinkin oli käynyt huolimattomaksi oman sielunasiansa suhteen. V. 1869 pääsi Reinhold Helander Sotkamon kirkkoherraksi. Innolla ja tarmolla hän ryhtyi työhön, mutta hänen luontainen kiivautensa, joka vuosien kuluessa kiihtyi, esti heränneitä häntä vapaasti lähestymästä, jos kohta he tunsivatkin, että hän vilpittömästi tarkoitti heidän parastaan. Vaikea on käsittää, minkä tähden sekä hän että Petterson kielsivät Jansonia seuroissa esiintymästä, mutta selvää on, ettei tämäkään ollut omiaan turvaamaan sikäläisen herännäisyyden etuja. Samassa määrässä kuin luottamus Pettersoniin väheni, lisääntyi kuitenkin Jansonin maine, ja kun ensinmainittu v. 1876 muutti Pohjanmaalle, oli se ehkä korkeimmillaan. Elämänsä loppuun asti piti Janson koossa Sotkamon heränneitten pieniä joukkoja. Kerran hän pappilassa kuuluu kahden kesken varoittaneen Helanderiakin hänen kiivaan luontonsa tähden ja puhuneen niin särkevästi, että tämä purskahti itkuun. Lastensa ja lastensa-lasten sieluntilasta koetti Janson erittäin pitää huolta, mutta usein kokoontuivat seudun muutkin heränneet seuroihin hänen kotiinsa. Etenkin muistivat vuosisadan lopussa vielä elävät vanhat heränneet, miten Janson oli viettänyt viimeistä jouluaan. Paljon ystäviä kokoontui silloin hänen kotiinsa, ja vanhus puhui heille tavattoman elävästi. Päätettyään puheensa, nousi hän ylös, käveli tarkasti tähystäen väkijoukkoa ympäri pirtin, lankesi polvilleen rukoillen rukouksen, "läksyn, jommoista ei kuule ihmisijässä". — Janson kuoli tyyneesti seuraavana syksynä, lokakuun 13 p:nä 1882. Kuolintautinsa alussa kohtasi häntä lievä halvaus, joka muutamiksi tunneiksi teki hänet puhumattomaksi. Toinnuttuaan lausui hän utelevalle vaimolleen: "Jumalalta on armo ja rauha ja Herran valkeus koittaa sielussa." Seitsemän viikkoa kesti tautia. Tämä aika oli vanhukselle alituisen rukouksen aikaa. Muutamalle henkilölle, joka tuli hänelle omista sielunasioistaan puhumaan, lausui hän hymyillen: "Taisit tulla purkamaan niinkuin jotakin kulta-aittaa, vaan ei minulla ole kuin kerjuusauva." — Sotkamon kirkonkirjoissa löytyy hänestä tämä muistutus: "Vanha arvossa pidetty pietista, paikkakunnan hyvinkin taitava eläinlääkäri, nuorempana räätäli."
Vuotta aikaisemmin kuin Janson, marraskuun 15 p:nä 1881, päätti Reinhold Helander päivänsä. Hänen tulinen luontonsa, joka toisinaan ilmeni hyvinkin kiivaana, hankki hänelle monta vihamiestä ja loukkasi usein heränneitäkin. Moni seikka viittaa siihen, etteivät sotkamolaiset häntä ymmärtäneet. Oli miten oli: tuo suora, jäykkä, peloton pohjalainen on hankkinut itselleen nimen, joka ei väleen katoa Suomen herännäisyyden historian lehdiltä.
Helanderin mitä jyrkin vastakohta oli F. F. Lönnrot, joka vielä vuosisadan lopussa saarnasi parannusta ja uskoa rakkaille ristijärveläisille. Tarkassa muistossa säilytti hän paljon herännäisyyden menneistä vaiheista, todistaen kaikille, jotka häneltä näitä vaiheita tiedustelivat, kuinka suuriarvoisia tämän liikkeen muistot hänelle olivat. Lönnrot kuoli v. 1907.
Kainuunmaan heränneistä papeista ovat ennen mainittujen kera muistettavat myöskin Suomussalmen kappalainen K. A. Lilius (III, 98), joka täällä toimi vuoteen 1867, jolloin hän muutti Isoonkyröön, sekä N. Holmström (IV, 355), joka oli kirkkoherrana Sotkamossa vuodesta 1889 vuoteen 1892, jolloin hän kuoli. Lönnrot ja Holmström ovat Kainuunmaan herännäisyyden viimeisiä vartijoita. Kaikki on hiljaa jo. Suuret seurat ovat lakanneet, vanhoista muistoista vain puhutaan vielä. Uudistumaan he eivät liikettä saa, mutta he seisovat paikoillaan noiden muistojen kunnioitettavina vartijoina, eikä kukaan epäile, minkä hengen lapsia he ovat. [Paimenmuisto; kert. Anna Pikkarainen, F. F. Lönnrot y.m. J. Väyrysen minulle Kainuunmaan herännäisyydestä kokoomat kertomukset, kirjeet y.m. tiedot; Sukukirja; Paimenmuisto.]