Berghin aikaan Limingan kirkkoherrakunnassa eläneistä tunnetuimmista heränneistä on mainittava myöskin J. G. Lagus, (IV, 33), joka vuosina 1858-1870 oli kappalaisena Lumijoella, missä hän viimemainittuna vuonna kuoli. Hyvin vähän huomiota hän täällä ollessaan kuitenkin enää herätti ja vähän näkyvää hedelmää hänen työnsä täällä tuotti.
Elinvoimallisemmalta kuin Limingan kirkkoherrakunnan muissa seurakunnissa näytti herännäisyyden kylvö Kempeleessä, missä Reinhold Helanderin ajoilta asti löytyi arkoja omiatuntoja. Vuosisadan lopussa alkoi siellä kalajokelaisten heränneitten katsantotapa voittaa alaa ja tämän henkisiä seuroja alettiin pitää. Temmeksellä, missä vuosisadan keskivaiheilla (1847-53) oli vaikuttanut erinomaisen voimallisena herätyssaarnaajana tunnettu Herman Malmberg (I, 283) sekä 1870-1889 herännäismielinen, kansan parasta harrastava Nils Holmström, tunnetun A. N. Holmströmin poika, sekä Tyrnävällä, missä vielä vuosisadan lopussa niinikään löytyi vähän heränneitä, säilyi miltei ainoana herännäisyyden ilmauksena "vanhojen heränneitten" katsantotapa. [Paimenmuisto; Kaleva 1912, "Temmeksen kotiseutunumero".]
Huomattavasti vilkkaampaa oli liike Raahen puolella. Vihannissa vaikutti entisellä tarmollaan Reinhold Helander, joka oli kappalaisena seurakunnassa 1861-1868, ja Raahen kaupungissa sekä Salon emäseurakunnassa iti vielä nousevankin sukupolven sydämissä hänen isänsä A. Helanderin siellä rakkaudella toimittama kylvö. Muutamista veljensä O. H. Helanderin hänelle kirjoittamista kirjeistä, joista enemmän myöhemmin, näkyy, että Reinhold Helander Vihannissa-olon aikana sai kokea kovia sisällisiä ahdinkoja ja että suuret kiusaukset ajoittain uhkasivat painaa hänet epäuskoon ja toivottomuuteen. Epäilemättä oli syynä siihen suureksi osaksi ne vaikeat ajat, joihin herännäisyysliike oli joutunut. Oli miten oli: monessa sydämessä sai Helanderin herätyshuuto vastinetta ja hänen kylvämänsä siemen jäi itämään kantaaksensa hedelmää myöhempinäkin aikoina. Vihannin ja Oulaisten heränneitten välillä — viimemainitussa seurakunnassa oli samaan aikaan (1859-1866) kappalaisena Jaakko Hemming sekä 1867-1879 K. O. Tenlén (k. Kemin kirkkoherrana 1890) — syntyi näinä aikoina kanssakäymistä, ja siitä johtuva suurempi eloisuus selittää, miksi näissä seurakunnissa vuosisadan lopussa alkoi näkyä enemmän myötätuntoisuutta Pohjanmaalla uudestaan elpyvää suurta herännäisyysliikettä kohtaan kuin Pohjois-Suomessa ylimalkaan. [Paimenmuisto.]
Vielä suuremmalla syyllä tulee meidän painostaa Raahen ja Raahen-Salon herännäisyyttä XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä. Paitsi tässä seurakunnassa vuosisadan edellisellä puoliskolla vaikuttaneita heränneitä pappeja — A. Helander, V. L. Helander, Reinhold Helander — tapaamme siellä myöhemminkin samanmielisiä opettajia. Näistä mainittakoon kuuluisan Fredrik Östringin poika Haniel Östring (k. 1891), joka oli kappalaisena Raahen kaupungissa 1879-1891 ja viimeisinä elinvuosinaan Församlingsvännen-nimisellä, toimittamallaan hengellisellä aikakauslehdellä, joka painettiin Uudessakaarlepyyssä, osoitti, miten kalliit hänelle isänsä muisto ja herännäisyyden menneet vaiheet olivat. Merkille on pantava, että kaupungissa ja maaseurakunnassa, varsinkin Pattijoella vuosisadan lopussa esiintyvä herännäisyys sai osakseen huomattavaa myötätuntoisuutta säätyhenkilöittenkin puolelta, eikä ole näin ollen tuulesta temmattua sekään näiden henkilöiden otaksuminen, että paikkakunnan elinvoimainen herätys oli saanut vaikutusta viimemainitun enemmän ruotsin- kuin suomenkielisen papin toimesta ja kirjoituksista. Raahen heränneistä kodeista vuosisadan lopussa ansaitsee mainitsemista varsinkin pormestari Albert Luoman koti. Raahen—Pattijoen herännäisyys liittyi luottamuksella ja likeisesti Pohjanmaan suureen liikkeeseen. Toistupalaisuudesta siellä on verraten vähän tiedetty. Luoma kuoli Turun hovioikeuden asessorina v. 1913.
Heinäkuun 12 p:nä 1866 päätti Rantsilassa päivänsä M. R. Montin, oltuaan kappalaisena siellä 10 vuotta. Hartaudella ja elävästä vakaumuksesta oli hän siellä pyytänyt kylvää Jumalan sanaa ihmisten sydämiin, oppiin ja uskonnolliseen katsantotapaan nähden lähinnä liittyen Jonas Laguksen kantaan. Mutta jos tässä seurakunnassa hänen aikanaan herätyksiä tapahtuikin, ei syntynyt siellä silloinkaan mitään huomattavampaa liikettä. Väärin olisi syyttää häntä seurakunnan enemmistön suruttomuudesta sekä siitä, että sikäläinen herännäisyys ennenpitkää alkoi ilmaista yhä selvempiä häviämisen oireita. Asiaa arvostellessamme tulee meidän ottaa huomioon, millainen tämä aika hengellisessä suhteessa ylimalkaan oli ja kuinka vaikea herännäisyyden oli nousta lamautumistilastaan ja koota jaon hajoittamat rivit niilläkin seuduin, missä se oli elinvoimaisin. Epäilemättä osasi J. I. Bergh pääasiassa oikeaan, kun hän Montinin kuoleman johdosta kirjoitti veljelleen: "Niinkuin Albert Ingmanin kuolema Kuopiossa, oli M. R. Montinin poislähtö meitä täällä lähellä olevassa Rantsilassa sydäntä särkevää. Nykyään kutsuu Herra ilmeisesti pois uskollisimmat ja uutterimmat palvelijansa, joita ihmismielen mukaan paraiten tarvittaisiin. Ehkä tapahtuu tämä kansan kovuuden tähden." [O. H. Helanderin kirjeet Reinhold Helanderille 12/6 65 ja 14/2 67; Haniel Östring, Församlingsvännen; kert. Raahen-puolen vanhat heränneet, pormestari Albert Luoma y.m.; J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 24/8 66; Paimenmuisto.]
Paavolaan jäi J. M. Stenbäckin vaikutuksesta, kuten odottaa sopii, huomattavia jälkiä. Niinkuin vasta saamme nähdä, tarjosi sikäläinen liike, miten taipuvaisia toiset siihen kuuluvat henkilöt sitten ensin olivatkin toistupalaisten tavoin arvostelemaan vuosisadan lopussa siellä alkavaa, Pohjanmaan uudistuvaan herännäisyyteen kuuluvaa herätyistä, monta liittymiskohtaa tälle herätykselle.
Stenbäckin työtä Paavolassa oli E. A. Wichmann hänen kuolinpesänsä puolesta jatkamassa (1861-64), julistaen siellä innolla Jumalan sanaa edeltäjänsä hengessä. Mitä muutoin tämän valppaan, vanhoillis-herännäisessä hengessä toimivan sielunpaimenen myöhempiin elämänvaiheisiin tulee, oli hän 1865-68 kappalaisena Revonlahdella sekä toimi Limingassaolonsa jälkeen (IV, 349) ensin Hailuodossa ja sittemmin Pyhäjoella, jonka seurakunnan kirkkoherrana hän v. 1886 kuoli. Kaikissa näissä seurakunnissa oli hänellä samanmielisiä ystäviä, jos kohta harvassa.
Palveltuaan ylimääräisenä pappina Rovaniemellä (III, 571), Sodankylässä ja Ylitorniolla, pääsi E. L. Levón Karungin kappalaiseksi, jossa virassa hän toimi vuosina 1856-59. Hänen alkuansakin heikko terveytensä kärsi näillä "Lapin raukoilla rajoilla" paljon senaikuisen meluavan laestadiolaisuuden kasvavasta vallasta, johon hänen hiljainen, sisällisen ihmisen salattuun elämään sulkeutunut kristillisyytensä ei ensinkään voinut mieltyä. Hänen luontainen taipumuksensa suruvoittoisuuteen lisäsi sieluntuskien kera hänen ruumiillistakin sairaloisuuttaan ja painoi hänen mielensä alakuloisuuteen, jota eivät edes hänen oppi-isänsä Jonas Laguksen hänelle kirjoittamat kehoittavat ja rohkaisevat kirjeet saaneet karkoitetuksi. Lähemmäs samanmielisiä ystäviä pääsi Levon, kun hän v. 1859 muutti Revonlahdelle, jonka seurakunnan kappalaisena hän oli kuolemaansa asti v. 1862. Hän oli lämmin ja harras kristitty, mutta hän teki työtä murtunein voimin eikä tuottanut tämä työ senkään tähden paljoa näkyviä hedelmiä. Hänen lyhyt elämänsä — Levón oli kuollessaan vain 34 vuoden ikäinen — oli kuitenkin sitä laatua, että kernaasti yhdymme muutaman hänen ystävänsä lausuntoon: "Tuntuu siltä, että hän oli yksi niitä, joiden kyyneleet Jumala kokoo kultamaljoihin." [Paimenmuisto; kert. Josef Österbladh, V. L. Helander, Emma Wichmann, F. F. Lönnrot y.m.]
Herännäisyyden vaiheisiin maan pohjoisimmissa osissa XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla liittyvät paitsi Levónin muutamien muidenkin heränneitten pappien nimet. Pudasjärven kirkkoherrana tapaamme vuosina 1855-1867 L. H. Laurinin. Voimallisena kuni ennen kaikuu vielä tämän Kalajoen käräjien sankarin ääni, mutta mitään huomattavampaa herätystä hän ei saa aikaan seurakunnassaan ja hänen yhteytensä muiden heränneitten pappien kanssa on käynyt vieraaksi. Ken on laskenut ne kiusaukset, joiden painamana hän vanhoilla päivillään liiaksi nautti väkijuomia? Se vain tiedetään, että hän seurakuntalaisilleen monesti lausui: "Älkää eläkö niinkuin minä elän, vaan niinkuin minä opetan." Laurinin loppu-ikää synkistävät kovat nälkävuodet ja niiden jäljissä tullut kova lavantauti, jonka uhrina hän monen seurakuntalaisensa kera kaatui v. 1867.
Sodankylässä toimi vuosisadan keskivaiheilla herännäishengessä ennen (III, 566) mainittu K. Heickel (k. 1853) sekä saman seurakunnan kirkkoherrana J. F. Liljeblad (k. 1862). Paitsi K. F. Pfaleria joka, niinkuin tiedämme (III, 369), nuorena pappina voimallisella herätyshuudollaan herätti huomiota Lapissakin, F. F. Lönnrotia, joka näinä aikoina oli ylimääräisenä pappina Kemijärvellä ja Karungissa (IV, 31), sekä J. Simeliusta (III, 571), joka vuosina 1854-55 oli ylimääräisenä pappina Kemijärvellä, ei näillä pohjoisilla perukoilla enää esiintynyt muita ainakaan huomattavia herännäismielisiä pappeja. Sikäläinen liike muuttui ja suli ennenpitkää yhteen laestadiolaisuuden kanssa, jota leimaa miltei kaikki elävämpi hengellinen elämä siellä sittemmin on kantanut. [Kert. F. F. Lönnrot y.m.; Paimenmuisto.]