Ennen olemme kertoneet Berghin toimista valtiollisen ja yleiskirkollisen elämän sekä kirjallisuuden alalla. Viimemainittuihin kuuluu vielä hänen työnsä raamatunkäännöskomitean jäsenenä, joka toimi hänelle uskottiin jo v. 1861. Juhlahetkiä olivat hänelle ne hetket, joina hän, muista töistä vapaana, sai kääntää psalttaria suomeksi. Matkustajat, jotka talvella kulkivat Limingan pappilan ohi, huomasivat monesti myöhään yöllä valoa kartanonpuolisesta nurkkahuoneesta. Siellä valvoi Bergh heprealaisen raamattunsa ääressä.
Paljon oli Bergh menneinä aikoina saanut kokea maailman vihaa ja paljon sai hän tätä vielä Liminkaankin muutettuaan kokea. Tuo ei ollut kummallista, kun muistamme, miten peittelemättä hän usein totuutta puolustaessaan ajatuksensa julki lausui. Luontaisen lempeytensä uhalla, joka vaati häntä heränneitten tavoin kohtelemaan varsinkin kaikkia kärsiviä erinomaisen hellästi, oli hän jäykkä ja taipumaton, kun tiesi olevansa oikeassa. Moni loukkaantui hänen toisinaan karkeaan esiintymiseensä. Emme erehtyne väittäessämme, ettei Berghiä Pohjanmaalla yleensä ymmärretty, vaan että samanmielisetkin usein arvostelivat häntä väärin. Ja myönnettävä on niinikään, ettei hänkään pohjalaisia oikein käsittänyt. Hän oli kasvanut ja kehittynyt aivan toisenkaltaisissa oloissa ja toisenkaltaisten ihmisten seurassa, ja sitäpaitsi häneltä puuttui tarkka psykoolooginen silmä.
Paavo Ruotsalaisen muisto ja herännäisyyden valta-ajan menneet vaiheet olivat lähtemättömästi painuneet Berghin mieleen. Sentähden vieraantui hän niistä entisistä ystävistään, jotka olivat eronneet liikkeestä ja vikoillen puhuivat siitä. Kernaasti kertoi hän Savon herännäisyyttä koskevista kokemuksistaan, usein puhuen siitäkin, miten aiheettomasti monesti oli varsinaisen pietismin puolelta hyökätty muun herännäisyyden miehiä vastaan. Kaukana entisiltä taistelutantereilta, missä eivät vanhat riidat niin likeltä johtuneet mieleen, saattoi hän täällä Limingassa entistä puolueettomammin arvostella menneiden, aikojen erimielisyyttä ja siitä johtuvaa katkeruutta. "Hedberg on paljon parempi kuin hänen maineensa meikäläisten keskuudessa", kuultiin hänen lausuvan, ja virkaveljilleen kertoen Renqvistin suuresta työstä, huomautti hän usein: "En ymmärrä, minkä tähden häntä niin kovin polvirukouksien pitämisestä moitittiin, varsinkin kun jokainen meistä usein oli ollut mukana, kun Paavo Ruotsalainen piti samanlaisia rukouksia."
Vanhoilla päivillään mieltyi Bergh yhä enemmän J. T. Beckiin, vaikka hän ensi-aikoina oli epäillyt hänen sovinto-oppiaan, hänen käsitystään seurakunnasta y.m. Nyttemmin luuli hän kuuluisan saksalaisen teoloogin kirjoista, joita hän ahkeraan luki, löytävänsä pääpiirteissään Paavo Ruotsalaisen oppia. Mutta ei hän silti läheskään yhtä ehdottomasti, kuin moni uuden suunnan mies, antautunut hänen oppilaakseen. Emme erehtyne väittäessämme, että Berghin loppuun asti muuttumaton rakkaus herännäisyyteen oli tuota estämässä. Todistuksena tästä rakkaudesta on esim. hänen ennen (IV, 314) mainitsemamme kirjeensä J. Warénin suhteesta Suonenjoen heränneisiin, jossa hän muunohessa myöskin kirjoittaa: "Vanhan ystävämme Paavo Markkasen (Suonenjoelta), joka taistellen tuli tänne kuollaksensa, hautasimme täällä tammik. 24 p:nä. Pidin ruumissaarnan, ensimmäisen jonka täällä olen pitänyt. Kaikki Limingan heränneet olivat hautajaisissa meillä sekä vainajan leski Hedvig, joka on kotoisin Rantasalmelta, ja tämän seuralainen matkalla Suonenjoelta Aapeli Rossi. Meillä oli paljon kehoitusta sekä Paavon kuolemasta että hänen hautajaisistaan". Mutta Kalajoen-varren ja Suupohjan herännäisyydelle, joka Berghin Limingassa ollessa yhä huomattavammin alkoi elpyä uuteen eloon, pysyi hän vieraana. Hän ei tuntenut sitä eikä ymmärtänyt sen tulevaisuuteen tähtäävää voimaa. Pohjanmaan heränneistä papeista lienee V. L. Helander ollut hänelle läheisin. Savoa, Savon herännyttä kansaa ja heränneitä pappeja hän aina kaivaten muisteli. Pohjanmaa ei hänestä läheskään voinut korvata, mitä hän heistä erotessaan oli menettänyt. Bergh oli ilmeisesti savolainen luonne. "Selvästi näkyivät hänen esiintymisessään tämän luonteen kauniit, kristinuskon pyhittämät piirteet, eikä ollut hän toiselta puolen vapaa sen heikkouksistakaan", on muutama hänen likeisistä tuttavistaan hänestä lausunut.
Olemme sanoneet, että Bergh vanhoilla päivillään sai osakseen paljon tunnustusta. Tähän kuuluu paitsi hänen valitsemisensa julkisiin toimiin sekin, että hän v. 1864 sai jumaluusopin-tohtorin arvon. Mutta muutakin täytyi hänen kokea. Paitsi samanhenkisten vikoilemisia tuli hänen osakseen maailman pilkkaa ja häväistystäkin. Niinpä häntä esim. sanomalehdissä pilkaten syytettiin karuudesta, muunohessa sillä perustuksella että hän oli nuhdellut muutamia petollisia papin saatavien maksajia vilpillisyydestä. Tuolle moitteelle kallisti moni hänen ystävänsäkin korvansa. Ei mikään syytös ole perättömämpi kuin tämä. Kaikki, jotka häntä likemmin tunsivat, todistavat sen yksimielisesti. Velkansa sai hän kyllä Limingassa maksetuksi, mutta suurin osa ylijääneistä rahoista oli hänen kuollessaan säästössä yli-ikäisinä velkakirjoina, joita hän ilmeisesti ei ollut aikonutkaan periä.
Berghin saarnat ja raamatunselitykset Limingassa painuivat syvään hänen sanankuulijoittensa mieleen, ja niitä muisteltiin kiitollisuudella vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen. Se vakava leima, minkä jumalanpalvelus kirkossa hänen esiintymisestään sai, vaikutti maailmanlapsiinkin. Varsinkin tekivät hänen rippisaarnansa ja p. ehtoollisen jakaminen syvän vaikutuksen. Bergh tuntui tätä toimitusta tehdessään aina olevan hengessä mukana, ja joskus tapahtui — niinkuin hän itse on kertonut — että toimitus niihin määrin tempasi hänet mukaansa, että hän, muille sitä näyttämättä, itselleenkin jakoi siunattua leipää ja viiniä. — Kernaasti viihtyi Bergh nuorten seurassa ja kohteli heitä hyvin ystävällisesti. Tavallisesti johti hän keskustelunsa hengellisiin asioihin. Usein nähtiin Limingan pappilassa Berghin aikana vieraita. Miltei joka kerta viljeltiin silloin Jumalan sanaa. Millä tavoin hän käsitti suhteensa maailmanihmisiin, näkyy seuraavasta hänen vastauksestaan muutamalle heränneelle, joka häneltä valittaen kysyi, mitä hän tekisi estääksensä suruttomia tuttavia käymästä luonaan. "Lue heille Jumalan sanaa", vastasi Bergh, "jos he sittenkin tulevat, niin ota heidät ilolla vastaan".
Vaikea on sanoa, missä määrässä siinä Berghin ystävien (W. Österbladhin, V. L. Helanderin y.m.) syytöksessä kenties oli perää, että hän monien koulujensa ja muiden kirkollis-siveellisen elämän ulkonaista parantamista tarkoittavien, paljon aikaa kysyvien toimenpiteiden tähden ehkä laiminlöi vasituista sielunhoitoa seurakunnassaan. Se vain on ilmeistä, että hän, jota lähemmäs elämänsä ilta joutui, yhä hartaammin ikävöi "Karitsan häihin". Varsinkin vaimonsa kuusi viikkoa ennen hänen omaa kuolemaansa tapahtuneen poismuuton jälkeen eli hän melkein yksinomaan näissä ajatuksissa. Kauan ei hänen tarvinnut sairastaa. Muutamia päiviä kestänyt keuhkotulehdus murti hänen voimansa. Kehoittava oli hänen viimeinen tautivuoteensa omaisille ja tuttaville. Siinä nähtiin kilvoittelevan uskon voittoisaa taistelua. Koviakin kiusauksia täytyi hänen kokea. Niiden helteessä hän esim. kerran tuskastuneena lausui: "Miten minun käynee, kun en ole eläväksi tehty hengessä?" Mutta vapautumisensa hetken lähestyessä hän riemuiten lausui: "Minulla on ollut paljon vaivoja, mutta nyt — kiitos, kunnia, halleluja." Helmikuun 27 p:nä 1878 kutsui Herra lepoonsa tämän paljon kokeneen ja paljon vaikuttaneen Siionin muurien vartijan. [Korsblomman 1897; V. Lindstedt, puhe pappeinkokouksessa syyskuun 15 p:nä 1880; Kert. Otto Hjelt, V. L. Helander, Josef ja Maria Österbladh, Mimmi Bergh y.m.; Sukukirja; J. I. Berghin kirje B. G. Bergrothille 27/6 71.]
V. 1881 kuoli Limingassa myöskin Bergh-veljesten Savon ajoilta kielilläpuhumisestaan tunnettu sisar Maria Elisabeth Bergh, joka v. 1862 Savosta oli sinne muuttanut. Juustilan tilalla lähellä pappilaa piti hän monta vuotta pientenlastenkoulua. [Sukukirja.]
J. I. Berghin toiminta Limingassa johtaa mieleen erään toisenkin naishenkilön. Tarkoitamme johdonmukaisesta herännäisyysmielisyydestään tunnettua Emma Maria Wichmannia, joka vielä vuosisadan lopussa voimallisesti todisti kilvoittelevan uskon ahdingoista ja taisteluista sekä Herran armon suuruudesta kaikille, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssaan. Ruumiillinen sairaloisuus sekä luontainen taipumus suruvoittoisuuteen ja epäluuloisuuteen lisäsi näiden taistelujen hellettä, mutta todellinen herätys, syvällinen perehtyminen ristin tien salaisuuksiin ja kuuliaisuus Herran äänelle estivät häntä epäuskoon sortumasta. Jonkun aikaa työskenneltyään Helsingin diakonissalaitoksessa, jonka ensimmäinen diakonissa hän oli, vastaanotti hän johtajatoimen Limingan lastenkodissa, joka J. I. Berghin toimesta joku aika varemmin oli perustettu. Tässä toimessa oli hän vuosina 1871-1894, painaen persoonallisesti ominaisen sieluelämänsä leiman huomattavan selväpiirteisenä näkymään kasvatettavissaan, joita hän harvinaisella uhrautuvaisuudella hoiti. Vapaana Oulun puolella löytyvän toistupalaisuuden epäilyksistä, seurasi hän ilolla Suupohjan ja Kalajoen-varren herännäisyyden elpymistä ja seurusteli kernaasti siihen liittyneiden henkilöiden kanssa.
Emma Wichmann oli E. A. Wichmannin sisar. Hän kuoli kotikaupungissaan
Raahessa v. 1900. [Sukukirja.]