Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Savon ja Karjalan herännäisyyteen XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, kääntyy huomiomme vielä kerran muutamiin merkkimiehiin, jotka liikkeen valta-ajoilta ennen mainittujen kera olivat jääneet jälkimaailmalle todistamaan tämän liikkeen vaiheista ja sen lähtemättömästä vaikutuksesta heidän sydämiinsä.

Valkealan kartanossa eli vielä 1860-luvun keskivaiheilla K. A. Colliander. V. 1858 oli hän saattanut poikansa A. M. Collianderin hautaan ja odotti itse hartaasti sitä päivää, jolloin hänkin pääsisi elämän taisteluista ja vaivoista Herran lepoon. Uutta aikaa hän ei enää oikein ymmärtänyt — siinä oli niin paljon hänen uskonnolliselle katsantotavalleen vierasta, ja senkin tähden viihtyi hän niin kernaasti vanhojen aikojen muistoissa ja niiden ystävien seurassa, jotka, niinkuin hänkin, olivat uskolliset herännäisyyden traditsiooneille. Näistä ystävistä olivat Otto Hjelt, J. I. Bergh ja J. F. Bergh hänelle edellä muiden rakkaita. Varsinkin näkyy viimemainittu olleen hänelle likeinen. On liikuttavaa lukea J. F. Berghin kirjekokoelman todistuksia siitä hellästä rakkaudesta, millä he toisiaan niin suuremmissa kuin vähemmissä asioissa aina muistivat. Heidän välinen ystävyytensä on herännäisyyden kauniimpia todistuksia siitä "rakkaudesta, joka ei koskaan palaja". Eikä tarvinnut kummankaan jäädä tänne pitkäksi ajaksi ystäväänsä kaipaamaan. Ainoastaan muutamia päiviä aikaisemmin kuin Bergh pääsi Colliander pois. Hän näet kuoli Valkealan kartanossa syyskuun 21 p:nä 1866.

Menneitä aikoja kaipuulla muistamaan jäi moneksi pitkäksi vuodeksi N. G. Arppe, joka v. 1870 "kylmästä" Enon seurakunnasta pääsi Taipalsaaren kirkkoherraksi. Vielä vanhoilla päivillään oli hän miltei yhtä vilkas kuin nuoruutensa ja parhaan miehuutensa päivinä. Tästä puhuen lausui hän vielä samana vuonna, kuin hän kuoli, kerran: "Venellin häissä (II, 412), missä nuorena ylioppilaana innostuksella kuuntelin Paavon ja muiden väittelyjä Roseniuksen kanssa, kääntyi ukko äkkiä puoleeni, hellästi, mutta samalla hyvin vakavasti lausuen: etsi aina Jumalaa hiljaisessa hengessä, muista se — hiljaisessa hengessä. Tuskin on ainoatakaan päivää kulunut, jona en olisi näitä sanoja muistanut. Tarkalla silmällään näki Paavo, mitä neuvoa minä eniten tarvitsin." — Taipalsaaren seurakunnan suruttomuus painoi Arppea kovin. Hän ei voinut sille mitään, mutta hän nosti silmänsä mäkiin päin, ja sieltä tuli hänelle vihdoin apu. V. 1896 pääsi hän Herran lepoon. [J. F. Berghin kirjekokoelma; Paimenmuisto; kert. N. G. Arppe.]

VIII.

Pohjois-Suomen ja Kainuunmaan herännäisyyden vaiheita XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.

Olemme nähneet, että Pohjanmaan suuri herätysliike, Kainuunmaata lukuunottamatta, ei semmoisena voittanut alaa Pohjois-Suomen kylmillä perukoilla. Miltei kaikissa sikäläisen rantamaan pitäjissä, vieläpä Lapinmaan seurakunnissakin löytyi kyllä heränneitä, mutta Kalajoen-varren herännäisyyden ja siihen kuuluvien lähiseutujen pohjoispuolella ei liike missään saanut yleisempää kannatusta kansan puolelta, vaikka näilläkin seuduin monen heränneen papin ääni kaikui. Seuraava silmäys Pohjois-Suomen oloihin XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla on näyttävä, millaiseksi sikäläinen herännäisyys mainitun ajan kuluessa muodostui.

Jo mikäli kysymys koskee Pohjois-Suomen muissa suhteissa huomattavimpaa paikkaa, Oulun kaupunkia, missä, vielä vanhemmista muistoista puhumattakaan, XIX vuosisadan herännäisyyden alku-aikoina F. G. Hedberg oli vaikuttanut ja Paavo Ruotsalainenkin matkoillaan käynyt, näkyy selvästi, miten vähän suosittu tämä liike tässä osassa maata on ollut. On kyllä myönnettävä, ettei kaupungissa eikä sen läheisyydessäkään herännäisyyden valta-aikoina, jolloin herätyksen tuulet voimallisimmin vaikuttivat yli Suomen, Hedbergin lyhyttä ja hänen sorrettuun asemaansa (II, 310-320) nähden hyvinkin rajoitettua toimintaa lukuunottamatta, ainoakaan vaikutusvaltaisempi henkilö esiintynyt kokoamaan heränneitten pientä laumaa, mutta tämän uhallakin täyttyy oudoksua, miten vähän jalansijaa liike silloin kaupungissa sai. Vielä vähemmin oli jaon aika omiaan sitä kartuttamaan. Ei saanut L. H. Laurinkaan, joka, niinkuin tiedämme (IV, 33), 1850-luvun keskivaiheilla oli kappalaisena Oulussa, herännäisyyttä elpymään, ja vielä oudommalta tuntuu, ettei V. L. Helanderinkaan aikana, joka v:sta 1859 oli konrehtorina ja vuosina 1865-69 uskonnon lehtorina Oulun koulussa, mitään huomattavampaa liikettä syntynyt. Hän toimi kyllä jyrkästi pietistisessä hengessä, ja tätä leimaa kantoi hänen kotinsakin, johon kaupungin heränneet usein kokoontuivat hartausseuroja pitämään, mutta pienenä niiden luku hänenkin aikanaan pysyi. Hedelmätöntä ei kuitenkaan Helanderin vaikutus Oulussa tuon pienen joukon ulkopuolellakaan ollut, hän kun monen maailmanihmisenkin sydämessä herätti ainakin aavistuksen todellisen kristillisyyden luonteesta ja vaatimuksista. Sitäpaitsi ylläpiti hän koulussa, jonka rehtorinakin hän muutamia vuosia oli, vakavaa järjestystä, ja moni hänen oppilaistaan sai hänen uskontotunneiltaan unohtumattomia opetuksia ja herättävän kalliita neuvoja. [Paimenmuisto; Hornborg, Matrikel; kert. kolleega G. A Saxbäck, rehtori G. Marelius, konsuli Fr. Borg, neiti Mimmi Bergh y.m.] — Helanderin poismuutettua Oulusta, väheni sikäläinen liike vähenemistään. Sen keskuudessa vakaantui vakaantumistaan yhä suvaitsemattomampi vanhoillisuus, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään uusista kirjoista eikä siitä uudestaan elpyvästä herännäisyydestä, joka Kalajoen-varrelta y.m. pyrki ulotuttamaan vaikutustaan tännekin. Nuo Oulun "vanhat heränneet" pitivät 1880- ja 1890-luvulla sunnuntaisin hartauskokouksia kaupungin omistamassa lasten työkodin talossa, mutta kun noita muitakin heränneitä alkoi sinne pyrkiä, lakkasivat nämäkin kokoukset. Aivan pienenä tuo toinen, Kalajoen herännäisyyteen liittynyt joukkokin vielä vuosisadan lopussakin pysyi.

Syksyllä 1861 muutti Savon herännäisyyden tunnettu johtomies J. L Bergh Liminkaan, jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän s.v. oli nimitetty. Oudon kylmältä Savon oloihin verrattuna tuntui hänestä täällä kaikki. Kansan jäykkä luonne, heränneitten pieni luku, huono kirkkoveisu y.m. tekivät häneen alusta alkaen masentavan vaikutuksen. Mutta tunnetulla tarmollaan ryhtyi Bergh työhön, koettaen niin yhdessä kuin toisessa suhteessa parantaa Limingan ja siihen kuuluvien kappeliseurakuntien — Lumijoen, Tyrnävän, Temmeksen ja Kempeleen — kirkollisia oloja. Järjestyksen miehenä ryhtyi hän taistelemaan piintyneitä epäkohtia vastaan, kiinnittäen huomionsa muunmuassa kansan uskonnollisen tiedon korottamiseen, järjestäen ennen löytyvien lisäksi uusia kiertokouluja kaikkiin kirkkoherrakuntansa seurakuntiin ja hoitaen sekä valvoen erikoisella huolella ja taidolla rippikoulua. Jo Berghin tänne muuttaessa levisi seudun toistupalaisuuteen yhä yleisemmin eksyneiden heränneitten piireissä se huhu, että hän oli "laajalla" eikä kiinni siinä "pikkukohdassa", josta nämä Jonas Laguksen neuvoja yksipuolisesti matkien niin usein puhuivat. Berghin monenkaltaiset toimet seurakunnan olojen parantamiseksi ja etenkin se entisyydestä poikkeava ulkoleima, jota hänen pitämänsä hartauskokoukset nyttemmin kantoivat, eivät olleet omiaan Limingan vanhoillisten heränneitten vikoilemishalua asettamaan. Mitä erittäin hartauskokouksiin tulee, joita hän uskollisesti piti pappilansa tuvassa, on nim. huomattava, että hän niissä melkein aina luki jonkun raamatunpaikan, jonka johdosta hän sitten puhui, eikä käyttänyt postillaa tahi muuta hartauskirjaa, niinkuin täälläkin heränneitten seuroissa niihin asti oli ollut tavallista. Eriseuraisuuden välttämiseksi alkoi Bergh sitäpaitsi Siionin virsien asemasta johtamissaan hartaustilaisuuksissa yhä enemmän käyttää virsikirjaa. Miten hartaita nämä usein polvirukouksella päättyvät kokoukset olivatkin ja miten paljon niihin ainakin ajoittain väkeä saapui, eivät tyydyttäneet ne oikein heränneitä eivätkä synnyttäneet mitään varsinaista herännäisyysliikettä seurakunnassa. Ja kuitenkin oli Bergh yhä edelleen ja "loppuun asti pietista", niinkuin muutama hänen kirkkoherrakunnassaan siihen aikaan palveleva pappi on todistanut, ja hänen pappilansa kantoi vakavaa, erinomaisen vierasvaraisen ja Jumalan sanan viljelylle aina alttiin herännäiskodin leimaa. Kuinka hartaasti tuo Savon eloisampiin oloihin tottunut, menneiden aikojen muistojen vielä nytkin lämmittämä Siionin muurien vartija olisi toivonut herätyksen tulen syttyvän näillä kylmillä mailla, osoittavat seuraavat hänen, laestadiolaisuuden voittaessa alaa Pohjois-Suomessa, kerran lausumansa sanat: "Paljon kernaammin näkisin senkin tulevan; tämä hiljaisuus ja hengellinen välinpitämättömyys surmaavat."

Muutamassa v. 1871 kirjoittamassaan kirjeessä kuvaa Bergh asemaansa Limingassa seuraavin sanoin: "Me nukumme ja kuorsaamme täällä perinpohjin ja olemme kuolla hengellisesti ja ruumiillisesti; ja kuitenkin elähyttää Herra uskollisuudessaan meitä joskus uudelleen, niin että uskallamme toivoa hänen armahtavaa armoansa ja rakkauttansa. Seurakuntani taasen ovat kovia kuin kivet, ja kaikki työni näyttää menevän aivan hukkaan ja toimeni kerrassaan onnistumattomalta. Eikö liene syy työmiehessä itsessä. Ulkonaisia voittoja olen kyllä saavuttanut useampiakin, mutta mitäpä niistä."

Arvosteltaessa Limingan uskonnollisten olojen kehitystä Berghin aikana, on varsinkin seuraava seikka otettava huomioon. V. 1868 tuli E. A. Wichmann (IV, 237) seurakunnan kappalaiseksi. Niinkuin olemme nähneet, oli hän täydellä vakaumuksella ja sydämensä vaatimuksesta liittynyt pietismiin, täydellisesti omistaen Keski-Pohjanmaan heränneiden pappien keskuudessa vallitsevan katsantotavan, johon muunohessa kuului mitä jyrkin vanhoillisuus liikkeen traditsiooneihin nähden. Sitäpaitsi oli Wichmann luonteeltaan arka ja loukkaantui helposti, jos häntä oikaistiin. Näin kävi esim., jos Bergh, joka saarnan muotoonkin ja johdonmukaiseen ajatusjuoksuun nähden oli hyvin tarkka, joskus hänelle huomautti näitä asioita. Sanalla sanoen: jaon henki, joka siihen aikaan niin monissa paikoin vieroitti heränneet papit toisistaan, pääsi täälläkin vaikuttamaan. Riitaa koetti varsinkin Bergh ystävällisyydellään estää, eikä Wichmannkaan antanut aihetta varsinaisen eripuraisuuden syntymiseen, mutta he eivät ymmärtäneet toisiaan, ja välit pysyivät, jolleivät kylminä, niin ainakin verraten vieraina. Asiaa ei suinkaan sekään parantanut, että Wichmann alkoi pappilassaan pitää eri hartausseuroja pietistain vanhaan tapaan. Berghiä vikoillen kokoontuivat niihin yhä yleisemmin "vanhat heränneet" samaan aikaan, kuin tämä piti raamatunselityksiä ison pappilan tuvassa. Tätä koetusta ei herännäisyys Limingan karulla maalla kestänyt. Liike ei päässyt nousemaan eikä, vaikka siinä silloin tällöin huomattaviakin elonmerkkejä alkoi näkyä, kokoontumaan eikä ryhmittymään. Pirstaleita vain jäi tuleville sukupolville todistamaan, että täälläkin elävää Jumalan sanaa oli kuultu.