Mikkelin-puolen herännäisyys tarjoo vielä XIX vuosisadan loppupuolella tutkijalle paljon mielenkiintoista. Etenkin on Mäntyharjun herännäisyys omiaan vetämään huomiota puoleensa. Siellä toimi muuttumattomalla uskollisuudella kuolemaansa asti (1868) näiden seutujen heränneitten tunnetuin johtomies Salomon Häkkänen, ja hänen kotinsa, Hartosenpään rustholli, oli vielä myöhemminkin heidän huomattuna seurapaikkanaan. Uskollisena liikkeensä traditsiooneille vaikutti tässä seurakunnassa sekä, niinkuin viimemainittukin johtomies, sen rajojen ulkopuolellakin myöskin Antti Ahvenainen (III, 509), joka kuoli vasta 1893, hengellisen elämän ylläpitämiseksi seudun rukoilijain harvenevissa joukoissa. Millaista tämä elämä vuosisadan loppupuolella oli, kuvatkoot seuraavat piirteet muutaman Mäntyharjulla vuosisadan lopussa vielä eläneen naisen elämästä.

1860-luvun alussa kokoontui pieni joukko heränneitä — heitä oli noin 20 henkeä — pääsiäisseuroja pitämään. Torpan emäntä Vaalpuri Hoppman oli seuroja varten varustanut tarvittavia ruokia ja juomia, vanhastaan kun oli tapana, että niitä seurapaikassa oli tarjottavina, jos sitten varakkaammat toivatkin eväitä mukanaan. Ennenkuin vieraat saapuivat, sairastui emäntä ankaraan tautiin, joka ennenpitkää huomattiin isoksirokoksi. Siitä välittämättä saapuivat ystävät seuroihin. Kukaan heistä ei kuitenkaan sairastunut. — Vaalpuri Hoppmanin elämä liittyy likeisesti Mäntyharjun herännäisyyden loppuaikoihin. Hänellä oli tuntehikas luonne, ja koko hänen esiintymisestään huomasi, että Jumalan armo oli syvästi vaikuttanut häneen. Hänen heleä supraano-äänensä kaikui kirkkaana heränneitten seuroissa. Eikä laulanut hän vain vanhoja, tunnettuja lauluja — uusiakin kumpusi hänen laulaja-sielustaan.

Pakotta ne virtasivat esille tulkitsemaan hänen rikashenkistä sisäistä elämäänsä. V. 1863 ilmestyi niitä painosta otsakkeella "Viisi uutta hengellistä laulua, kokoonpannut yksi maailmaan kyllästynyt ja taivaaseen ikävöivä sielu. P. V." [Nämä laulut on sittemmin otettu laulukokoelmaan "Matkalauluja tiellä taivaalliseen Siioniin".] Lainaamme tähän muutamia säkeitä Vaalpuri Hoppmanin painamattomista hengellisistä lauluista:

"O, ihana aika kuin autuaana
Saan minäkin asua taivaas'!
En silloin enään mä muistelekaan
Täällä kärsittyi tuskii ja vaivoi.
Saan nähdä mun Jesuksen kunniassa
Ja katsella kirkkaita kasvojansa;
Kaikki pahuus on paennut kauas."

"Ei siellä mun lihani, järkenikään
Saa Jesuksesta mua riistää,
Ei maailma, synti, ei saatanakaan —
Tok' olen jo päästetty niistä,
Kun täällä mua useasti kiduttavat
Ja Jesuksen uskosta pimittävät,
Kun rukousuhrini sammuu."

"Tääll' aina täytyypi häveten juur'
Mun Jesuksen etehen mennä,
Kun näen, kuinka uskottomuuten' on suur'
Ja puutteet, joita useasti tunnen,
Vaan palaita anteeksi saamatta en
Oo tarvinnut, syntin kun Jesukselle
Ja vikani tunnustan kaikki."

"Viel' anteeksisaamisen vakuutukseks
Mulle juottaapi verensä kalliin
Ja sanoo: sen synteinne sovitukseks
Mä olen sen vuodattaa sallin',
Ja isäni itsekin rakastaa teit',
Ett' rakastatte minua ja uskotte nyt
Mun Jumalasta maailmaan tulleen."

Nuoruutensa innokkaimpana aikana liikkui Vaalpuri Hoppman ahkeraan Hirvensalmen ja Mikkelinkin puolen heränneitä tapaamassa. Varsinkin Apajalahden talossa ensinmainitussa seurakunnassa, jonka talon, niinkuin tiedämme (IV, 120-123), omisti heränneitten tunnettu johtomies A. Manninen (k. 1887), oli hän suosittu vieras. Erinomaisen opinhaluinen kun Vaalpuri Hoppman aina oli ollut, oli hän itse hankkinut itselleen niin paljon tietoja, että hän joskus opettajan puutteessa johti opetusta Apajalahden kansakoulussa, joka oli paikkakunnan ensimmäisiä.

Renqvistin suuntaan liittyneinä olivat täkäläiset rukoilijat edelleen ehdottomasti raittiita tahi viljelivät he väkijuomia hyvin kohtuullisesti. Yleensä puhuivat hekin vähän armosta ja vanhurskauttamisesta uskon kautta, he kun kovin pelkäsivät kuollutta suu-uskoa. Jos itsehurskauttakin ja töihin luottamusta heidän keskuudessaan siellä täällä lieneekin löytynyt, niin kuului monen vanhuksen ja nuoremmankin kuolinvuoteelta tunnustus: "Ei minulla ole muuta kuin Vapahtajani. Jesus ja hänen ristinsä." Armoa pyytämään ja yksin armosta elämään neuvoivatkin Mikkelin-puolen heränneitten johtomiehet sanankuulijoitaan. Kirkossa kävivät he edelleen ahkerasti suuresti iloiten, jos siellä saivat kuulla jonkun "hengen miehen" saarnaavan. Paitsi hartausseuroja, pidettiin näiden heränneitten kodeissa vielä vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä talonväen keskuudessa polvirukouksia aamuin illoin, vieläpä puolipäivänkin aikana. Jumalan sanan lukemista näiden rukoushetkien yhteydessä harvoin kuuli, mutta sitä runsaammin pyhäpäivinä. Lasten täytyi tavallisesti aina olla mukana, vaikka pitkät lukemiset luonnollisestikin heitä kyllästyttivät ja väsyttivät.

Näiden seutujen heränneistä papeista XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla on etupäässä mainittava G. Monell, joka oli kappalaisena Mikkelissä 1859-1862. Niinkuin tiedämme, toimi hän ahkerasti Renqvistin hengessä, levitti hänen kirjojaan sekä käänsi suomeksi hänen lempikirjailijoitaan. Jo tästä syystä kääntyivät nämäkin rukoilijat luottamuksella hänen puoleensa, ja tämä luottamus kasvoi samassa määrässä, kuin he oppivat häntä persoonallisesti tuntemaan. Vuosisadan lopussa oli herännäismielinen B. K. Sarlin (k. 1906) kirkkoherrana Mikkelissä, mutta hänen aikanaan oli näiden seutujen herännäisyys jo melkein sukupuuttoon kuollut. Joitakin muita samanmielisiä pappeja on kysymyksessä olevissa seurakunnissa löytynyt, mutta eivät hekään ole saaneet vanhaa herännäisyysliikettä uudestaan elpymään. Mäntyharjulla, Mikkelissä, Sysmässä, Hartolassa, Joutsassa, Hirvensalmella — kaikkialla, missä se XIX vuosisadan keskivaiheilla oli esiintynyt niin elinvoimaisena, oli siitä 1890-luvulla tuskin muuta kuin muisto enää jälellä. Olemme ennen huomauttaneet näiden heränneitten jyrkästä erosta "maailman lapsista". Epäilemättä oli sekin syynä siihen, että heidän seurapiirinsä vähenemistään vähenivät. Sensijaan voitti 1870-luvusta alkaen evankelinen suunta yhä enemmän alaa Mikkelin-seudun vakavan, jatkuvaan parannukseen ja valvomiseen kehoittavan herännäisyyden mailla. Heidän toisistaan käyttämä nimikin, "ystävät", unohtui, ja sijalle jäi nimi "heränneet" ikäänkuin jälkimaailmalle muistuttamaan, että hekin olivat kuuluneet XIX vuosisadan suureen herännäisyysliikkeeseen. [Edla Ahvenaisen minulle hyväntahtoisesti tekemät muistiinpanot Mikkelin-seudun herännäisyydestä; Hirvensalmen kirkonkirja; Paimenmuisto; Kert. B. K. Sarlin y.m.]