Niinkuin olemme nähneet (II, 436), oli herännäisyys Berghin Jaakkimassa ollessa hänen kauttansa levinnyt myöskin Parikkalaan. Täällä vaikutti seurojen pitäjänä talollinen ja pyhäkoulunopettaja Olli Mikonpoika Jääskeläinen (k. 1888). Tämä oli herännyt v. 1848 käydessään Jaakkimassa Berghiä kuulemassa. Hänen vaikutuksestaan elpyi ja levisi herännäisyys jonkun verran Parikkalassa. Sikäläisten heränneitten seuroissa luettiin Berghin ja Nohrborgin postilloja sekä muita hengellisiä kirjoja. Rukouksiakin Jääskeläinen näissä kokouksissa piti. Seurojen jälkeen keskusteltiin hengellisistä asioista. Kerimäelle asti ulotutti Jääskeläinen matkansa, esiintyen puhujana sikäläistenkin heränneitten hartauskokouksissa. — Muistettava on niinikään, että Renqvistinkin opetuslapsia löytyi Parikkalassa, jos kohta vielä vähemmin kuin Paavo Ruotsalaisen katsantotapaan liittyneitä. [J. F. Berghin kirjekokoelma; kert. Matti Tapanainen, Juhana Kapuna y.m. Jaakkiman vanhat heränneet; Jaakkiman kirkonkirja. Tietoja tämänpuolisista oloista on minulle niinikään hankkinut pastori E. Snellman; Parikkalan kirkonkirja.]

Vielä elinvoimaisemmilta näyttivät XIX vuosisadan lopussa Henrik Renqvistin ja hänen hengenheimolaisensa Karjalassa raivaamat, kylvämät ja otsan hiessä hoitamat viljavainiot. Puhumattakaan Sortavalasta, missä heränneitten luku kaupungissa ja varsinkin maaseurakunnassa vielä 1890-luvulla oli ehkä yhtä suuri kuin sikäläisen herännäisyyden huomattavimpina aikoina, ei kuollut liike sukupuuttoon missään muuallakaan, missä se oli saanut jalansijaa. Ja samassa määrässä kuin kuuset Renqvistin haudalla tuuhenivat ja kohosivat, levisi nousevienkin sukupolvien kuultavaksi noiden vanhojen rukoilijain kautta todistus siitä, mitä tuo uskollinen Herran viinimäen työntekijä eläessänsä oli toimittanut. On kyllä totta, että nämä sukupolvesta toiseen säilyneet, hänen yksipuolisuuttaankin ylenmäärin kunnioittavat kertomukset näissä heränneissä ovat ylläpitäneet, vieläpä paikoin levittäneetkin sitä kaavamaisuutta, joka tavataan tämänkin puolen rukoilijoissa, mutta totta on myöskin, että ne viime aikoihin asti ovat vaikuttaneet suolanakin ja vakaannuttavana voimana Karjalan huikentelevaisuuteen ja iloiseen suruttomuuteen taipuvaisessa kansassa.

Pysyvimmän muistopatsaan Renqvistin muistolle pystytti

P. Poutiainen, joka v. 1887 otsakkeella "Henrik Renqvist Sortavalan kappalaisena" julkaisi kertomuksen tämän merkkimiehen elämänvaiheista sekä suomennoksia hänen M. Akianderille antamistaan kirjeistä. Kirjan tekijä, joka vuosina 1877-78 sekä 1883 oli toiminut ylimääräisenä pappina Sortavalassa ja sikäläisten heränneitten ystävänä likeisesti tutustunut heihin, kuvaa heidän silloista yhteistä uskonharjoitustaan ja elämäänsä seuraavin sanoin:

"Kirkolle tulevat renqvistiläiset heränneet jo lauvantaina iltapuolella ja viettävät sen illan ja sunnuntai-aamun sekä myös seuraavan yöntienoon, jos on kaksi pyhäpäivää, yhteisessä hartauskokouksessa kirkon vierellä olevassa n.k. pitäjäntuvassa, aivan samoin kuin ennen Renqvistin johdolla hänen rukoustuvassansa pappilassa. Rukouksia siellä pitävät ja keskustelemalla neuvojaan antavat tavallisesti vanhemmat, kokeneet seurassakävijät. Väkeä on usein hyvin paljon siellä läsnä. On välistä tapahtunut, että joku hihhulilainen tai muu lahkolainen on sinne tullut seuranpitoa saarnaamisella, väittelemisellä, jopa rukouksen-pitoakin häiritsemällä estämään. Mutta turhaan ne toimet aina ovat rauenneet. — — — — Sellaiset elävät kirkon jäsenet, kuin renqvistiläiset kristityt, ovat maan suolana; he saarnaavat ja Herrasta todistavat myös elämällään, ja se onkin parhain todistus. Renqvistiläisten elämä näyttää, että Kristus asuu uskon kautta heissä ja he hänessä, että he ovat oksia totisessa viinipuussa. Rietas ja paha elämä ja renqvistiläisyys eivät sovi ollenkaan yhteen; juoppoutta, irstaisuutta, petollisuutta y.m. paheita ei heidän seassaan suvaita; maailmanmukainen meno, kyläjuoksut, tansseissa-käynnit, vaatteilla koreileminen y.m. turhuudet jäävät pois. Elämä on kaikinpuolin siivoa, mielen tyytyväisyys ja sisällinen uskon vanhurskaudesta tuleva rauha (Room. 5: 1) kuvastuu jo kasvoissa, käytös on nöyrää ja hiljaista. He ovat avosydämisiä, teeskentelemättömiä. Voi olla joukossa jotakin, voi olla renqvistiläistenkin joukossa itsevanhurskaita ihmisiä, jotka eivät vielä oikeaa autuuden tietä tunne, vaan luottavat jumalisuuden harjoituksiin y.m. Mutta poikkeuksena ovat ne pidettävät. Itsevanhurskaina olisivat renqvistiläiset ylpeitä, kerskaavia, muita tuomitsevaisia, vaan nyt ovat he päinvastoin nöyrän publikaanin kaltaisia, jotka armahtamista huutavat, armoa kerjäävät, armosta elävät. Tuosta oman viheliäisyyden tunteesta se myös johtuu, etteivät he kerskaile uskostaan, sillä he pitävät uskosta ja autuudesta kerskaamista hengellisenä ylpeytenä ja varovat niillä, jotka itseänsä 'uskovaisiksi' ja 'autuaiksi' kutsuvat, olevan kuolleen suunuskon. Tuo varovaisuus on syynä, että he varsin harvoin puhuvat uskosta, ja siitä syystä näyttääkin uskon tietopuolinen käsite olevan muutamilla heistä vähän hämäränlainen. Mutta he puhuvat sitä useammin siitä, millaisen uskovan kristityn tulee olla, miten uskon tulee uudessa elämässä ilmestyä. Ja uskon olento ilmestyy heillä sisällisessä ja ulkonaisessa elämässä. Että Jesus Kristus on renqvistiläisillä, niinkuin kaikilla kristityillä tulee olla, A ja O, ja että Jesuksen tähden, rakkaudesta häneen, ovat niin itseänsä kieltäviä, tulee kyllä puhellessa heidän kanssaan pian selville. 'Kuinka kävisin', sanovat he, 'leikkikokouksissa jaloillani hyppimässä, kun tiedän minun tähteni rakkaan Vapahtajani jalat ja kädet olleen ristinpuuhun kiinni naulitut; kuinka vaatteilla y.m. koreilisin, kun Jesus kantoi orjantappurakruunua ja purppuraista pilkkapukua. Kuinka hennoitsisin herkutella, kun muistelen Jesuksen tähteni sappea ja etikkaa juoneen; kuinka en minä syntiskurja kärsisi vaivaa ja pilkkaa, kun hän, viaton Jumalan Karitsa, minun tähteni verta hikoili, pilkattiin ja piinattiin'. — — Tällainen mieliala, jota usein saa kuulla heidän ilmituovan, osoittaa kylläkin heissä oikeata uskonkantaa."

Oman aikansa renqvistiläisiä kuvaamaan esittää Poutiainen muutamia heidän hänelle kirjoittamiaan kirjeitä. Ne ovat samanlaisia, kuin Renqvistin aikuisten rukoilijain viimemainitulle lähettämät kirjeet. Kieli vain on parempaa ja esitystapa sujuvampaa. Mitä muutoin tulee Poutiaisen omaan, ylläolevaan selostukseen Sortavalan heränneistä, niin on se ehkä liiaksi kiittävä, mutta pääpiirteissään epäilemättä oikea. Että hänen sanansa uhkuvat suurta rakkautta heihin, ei tietysti riitä tekemään mitättömäksi hänen arvosteluaan. — Poutiainen kuoli Jääsken kappalaisena 1890. [P. Poutiainen, Henrik Renqvist Sortavalan kappalaisena s. 31-32; Paimenmuisto; kert. Sortavalan vanhat heränneet.]

Yllämainitussa kirjassaan kertoo Poutiainen, että "eräät (Sortavalan) seurakunnassa palvelleet papit" olivat osoittaneet ystävällistä mieltä sikäläisiä heränneitä kohtaan. Vaikea on tietää, keitä hän tällä lauseella on tarkoittanut. Hieman oudolta tuntuu, ettei hän tässä yhteydessä mainitse ketään suoranaisesti renqvistiläisessä hengessä näillä mailla toimivaa pappia. Senmielisiä kyllä muutamia lienee löytynyt, jos kohta ainoastaan yksi heistä on enemmän tunnettu. Tarkoitamme G. Monellia, joka tähän aikaan (1862-1884) oli kirkkoherrana Ilomantsissa. Jo aikaisemmin oli hän siellä, niinkuin tiedämme (II, 437) toiminut apulaispappina ja auttanut Renqvistin oppia siellä juurtumaan. Vanhemmaksi tultuaan oli hän varsinkin oppi-isänsä kuoleman jälkeen vapautunut hänen yksipuolisuuksistaan, mutta pääasiassa kannatti hän edelleen hänen oppiaan ja uskonnollista katsantotapaansa, jonka vuoksi seurakunnan rukoilijat ei vain Ilomantsissa, vaan lähiseudun muissakin pitäjissä, Impilahdella, Ruskealassa, Kiihtelysvaaralla pitivät häntä hengellisenä tukenaan ja kääntyivät monesti hänen puoleensa pitkienkin matkojen takaa. Monell oli väsymätön Herran työmies, suora, vakava ja samalla lempeä "vanhan kansan mies". Virkaansa oli hän hyvin kiintynyt. Kun hän esim. muutamana iltana meni näyttämään kirkkoa vasta tulleelle uudelle apulaiselleen, osoitti hän kädellään saarnatuolia, lausuen: "Tuolla tahtoisin kuolla, sillä silloin kaatuisin paikallani, niinkuin sotilas, joka päättää päivänsä taistelutantereella". Renqvististä puhui Monell aina kunnioittaen, ei vain hänen kannattajilleen, vaan muillekin, jos kohta hän myönsikin, että tuo hänen "väsymätön, aina Jumalan kanssa tekemisissä oleva" oppi-isänsä ei ollut menetellyt viisaasti vaatiessaan sanankuulijoitaan alituiseen rukoukseen, moni kun siten oppi teeskentelemään. Monellin kirjallisista toimista olemme ennen kertoneet. Hän kuoli 1884. [Kert. kirkkoherra O. Fabritius y.m.; Paimenmuisto.]

Renqvistiläisen suunnan papeista ansaitsevat Monellin kera mainitsemista myöskin Henrik Renqvist nuorempi sekä Kustaa Adolf Höök. Ensinmainittu, joka, niinkuin tiedämme, isänsä apulaisena Sortavalassa oli tutustunut sikäläiseen liikkeeseen ja sittemmin toiminut Pukkilassa (III, 505), pääsi v. 1865 Sysmän kirkkoherraksi, jossa virassa hän pysyi kuolemaansa asti. Nuorena oli hän täällä pappina toiminut ja uskonsa tähden viranomaisilta vainoakin kärsinyt (III, 199), mutta seurakunta oli häneen mieltynyt ja monessa sydämessä itivät hänen opetuksensa näillä renqvistiläiseen suuntaan jo ennestään taipuvaisilla mailla. Mitään huomattavaa liikettä ei Renqvist, joka sitäpaitsi ei opissa eikä uskonnollisissa menoissa yleensä asettunut isänsä yksipuolisesti jyrkälle kannalle, kuitenkaan saanut aikaan, eikä hänen nimensä ollut laajemmalta tunnettu näiden seutujen rukoilijainkaan piireissä. Renqvist kuoli v. 1895. [Paimenmuisto; kert. B. K. Sarlin.]

Innostunut ja harvinaisen ahkera sielunpaimen oli yllämainittu K. A. Höök. Rautalammella, missä hän oli ollut ylimääräisenä pappina kaksi eri kertaa, 1847-48 ja 1852-57, oli hän tutustunut renqvistiläisiin ja heihin mieltynyt, moittimatta kuitenkaan muitakaan heränneitä, joita täälläkin vähän löytyi J. J. Rahmin ja L. A. Lindgrenin ajoilta. Niinkuin tiedämme, oli näet ensinmainittu siellä ollut ylimääräisenä pappina 1840-luvun alkupuoliskolla sekä hänen jälkeensä vuoden ajan Landgren. Mitään huomattavampaa nämä Paavo Ruotsalaisen opetuslapset eivät täällä saaneet aikaan, ja pienenä pysyi siellä Höökin elävähenkisen työn uhallakin edelleen rukoilijoittenkin joukko. Myöhemmin tapaamme Höökin "saarnaajana" Polvijärvellä (1862-1863). Täälläkin oli hän tekemisissä sekä Ruotsalaisen että Renqvistin opetuslasten kanssa, toimittaen uskollisesti tuona kovien katovuosien aikana heränneen sielunpaimenen työtä. Usein piti hän hartauskokouksia, jotka tavallisesti päättyivät polvirukouksella. Höök kuoli Liperissä, jonka seurakunnan kappelina Polvijärvi siihen aikaan oli, v. 1868. [Paimenmuisto; kert. B. K. Sarlin, kansak. opettaja A Räsänen y.m.]

Mitä muutoin tulee renqvistiläisyyden leviämiseen Karjalassa ja Pohjois-Savossa, niin oli tämä liike XIX vuosisadan lopussa paitsi Sortavalassa, Liperissä ja Ilomantsissa, kaikissa muissa seurakunnissa, joissa se aikaisemmin oli saanut jalansijaa, hyvinkin pieni. Mutta erinomaisen rakas oli vielä kaikissa näissä piireissä nämäkin aikoina Renqvistin muisto. Hänen verrattoman ahkeraa, rukouksen pyhittämää työtään täytyi jokaisen vähänkin puolueettoman kaiken yksipuolisuuden ja kaavamaisuuden uhallakin ihmetellä niissä vanhuksissa, jotka vielä olivat elossa ja omasta kokemuksestaan voivat siitä todistaa. Niinpä löytyi esim. Liperin vaivaistalolla henkilöitä, joiden vertaista uskonnollista mieltä ei herännäisyyden maillakaan monesti tapaa. Toiset heistä osasivat ulkoa pitkiä lukuja Vanhan testamentinkin kirjoista.