Se väärä evankelisuus, jonka valtaan Engelbergin ylläolevan todistuksen mukaan suurin osa Nurmeksen uskonnollisia asioita harrastavia henkilöitä oli joutunut, oli saanut alkunsa ennen mainitusta Tuomas Piirosesta. Vielä Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen oli tämä lahjakas, mutta kevytmielisyyteen ja pintapuolisuuteen jo nuorena harjaantunut mies useita vuosia yksissä Peti Tolvasen (III, 201-203) kanssa tehnyt työtä Paavo Ruotsalaisen opin pohjalla. Huomattava on näiden miesten vaikutus paitsi Nurmeksessa myöskin Pielisjärvellä sekä varsinkin Juuassa, missä suuria herätyksiä tapahtui vielä 1850-luvulla. Etenkin viimemainitun seurakunnan Vuokon kylässä näkyy liike toisinaan olleen hyvinkin vilkasta. Niinpä esim. tapahtui siellä pääsiäisaikana v. 1853, jolloin Piironen siellä piti seuroja, paljon herätyksiä. Useita muitakin maallikkojohtajia löytyi näillä tienoin. Semmoinen oli esim. N. G. Arppen ystävä ja hänen matkatoverinsa monilla seuramatkoilla Tahvo Saarelainen (k. 1870), joka asui Vuokon Männikkölä-nimisessä talossa, missä usein piti seuroja. Huomattava on niinikään Peti Tolvasen likeinen ystävä Pielisjärven Viekissä Antti Kiiskinen (k. 1904), monta muuta mainitsematta.

Jo ennen (III, 202-203) olemme nähneet, että Tuomas Piironen kauan oli osoittanut taipumusta hedbergiläisyyteen. 1850-luvun loppupuolella antautui hän yhä rohkeammin väärään evankelisuuteen, joka lopullisesti johti täydelliseen eroon heränneistä v. 1860. Viimemainittuna vuonna tuli muutamissa Nurmeksen Jokikylässä pidetyissä seuroissa julkinen riita Piirosen ja Paavo Ruotsalaisen uskollisen opetuslapsen, hengen mieheksi paikkakunnalla tunnetun Niilo Kokkosen välillä, joka seuraväen kuullen paljasti hänen erehdyksensä. Tästä alkaen pysyi Piironen erillään heränneistä, puhui epäillen Nurmeksessa samaan aikaan alkaneesta, mutta sittemmin kuitenkin vähitellen sammuvasta herätyksen liekistä, jonka ääressä kuultiin kielilläpuhujienkin jo kauan unohduksissa olleita outoja ääniä. — Piirosen pojat jatkoivat isänsä työtä paikkakunnalla, levittäen evankelisen suunnan oppia näillä XIX vuosisadan aikuisimman herännäisyyden merkkiseuduilla. Itse hän kuoli v. 1871.

Etevin kaikista tämän puolen herännäisyyden maallikkojohtajista oli epäilemättä Peti Tolvanen. Vielä niidenkin aikojen jälkeen, jolloin hedbergiläisyys Piirosen ja muiden johtamana yhä yleisemmin voitti alaa Pielisjärven seurakunnissa, oli hänen vaikutusvaltansa suuri. Tolvanen pysyi loppuun asti uskollisena Ruotsalaisen opille. Rauhaa rakastavana ei hän väleen antautunut väittelyihin toisinajattelevien kanssa; kun vastustajat vaatimalla vaativat häntä puolustamaan kantaansa, oli hänen tapansa sanoa: "Jos ei Herra näytä minun olevan väärässä, en käsityksestäni luovu." Kernaasti kuunteli Pielisjärven herännyt kansa Tolvasen puheita; seuraväen tarkkaavaisuus pysyi vireillä, vaikka puheita monesti kesti pari tuntiakin yhtämittaa. Ei ollut harvinaista, että kielilläpuhujiakin seuroissa esiintyi vielä Tolvasen loppuaikoinakin. Väsymättä kylvi Tolvanen herännäisyyden siemeniä varsinkin lapsiin, hän kun yli 30 vuotta toimi pyhäkoulunopettajana kotiseurakunnassaan. Koulua kesti koko päivän. Aamulla piti hän koulupaikassa ensin hartausseurat, jonka jälkeen hän luetti lapsia iltaan saakka. Ahkera oli Tolvanen kotonakin puhumaan ja veisaamaan. Viimeisenä oli hän ylhäällä ja veisasi väkensä nukkumaan. Samalla tavalla hän sen aamulla herätti. Muistettava on sekin, että hän oli ahkera rukoilija, käyttäen usein polvirukoustakin.

Nuorena oli Tolvanen tuohilevyyn hiilellä piirrellen opetellut kirjoittamaan. Tätä taitoa, jossa hän vuosien kuluessa kehittyi hyvinkin eteväksi, käytti hän, seutunsa herännäisyyden luotetuksi johtomieheksi tultuaan, ahkeraan kirjeenvaihtoon etäämmällä asuvien ystävien kanssa. Valitettavasti ovat nämä hänen kirjoittamansa kirjeet, samoinkuin muidenkin hänelle kirjoittamat, joita oli hyvin paljon, melkein kaikki joutuneet hukkaan. Miten ja mitä hän kirjoitti, näkyy seuraavasta hänen kirjoittamastaan kirjeestä. Se on osoitettu muutamalle hänen naapurilleen, joka siihen aikaan oli valtiopäivillä, ja kuuluu: "Rakas veljeni! Muista sitä puhetta, jota puhuttiin Jänönvaarasta Putsoon mennessä iltasella sinä 12 p. lokakuuta 1863, jossa minulle puhuit Herran kuhtumisesta ja armotyön alusta ensi kerran vasta — vaikka siitä olet paljon kuullut, vaan se ei ole sydämeesi päässyt senkään verran, josta minä olen ollut suuressa ikävässä. Jos Herra kasvonsa kääntäisi puoleemme syntejämme tuta, saisimme, jota olemme monta kertaa kyllä suulla veisanneet. Vaan kun Jumala sen sanoo sydämessä, sitten vasta saapi sydämen kivulla nähdä, mitä meiltä puuttuu. Ja tämä on armotyötä, tämä on Korkeimman käsi ja tästä minä olen kiitollinen Jumalalle. Nämä nuhteet ovat Korkeimmalta, jonka armokäsi saavutti sinun. Niin kuule, rakas veljeni, nöyryytä itsesi Herran väkevyyden eteen ja tunnusta vikasi suoraan Herran edessä ja ole kuuliainen armo-Herran kutsumiselle eläkä enää lähde pois näiden nuhteiden alta, vaan kanna Herran vihaa, kunnes Herra itse siitä irti laskee. Anna armotyön teurastaa mieliään myöten. — — — Ei moni tule ahtaasta portista elämän tielle, vaan niin ylhäiset kuin alhaiset menevät sivu tästä luulouskolla taivaan toivossa helvettiin. — Sinä tiedät valtioveljes, löytyykö monessa sitä omantunnon ahjoa, oikein sitä elävätä tuntoa. Hyvä ystävä, mistä heillä se olisi, kun eivät armotyön alla ole Jumalasta syntyneet. Ja tämähän se on vika ja puutos siinä suuressa valtiokunnassa. Mielimurheella saapi Suomea suurta katsella." Peti Tolvanen kuoli Jänönvaara nimisellä kotitilallaan Nurmeksen Höljäkässä tammikuun 9 p:nä 1885. [Paimenmuisto; F. F. Lönnrotin kertomukset Nurmeksen herännäisyydestä ja Engelbergistä, jonka kanssa hän oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa; Engelbergin kirje K. A. Malmbergille (ilman vuosi- ja päivämäärää); pastori A. Oravalan minulle Piirosesta ja Tolvasesta hankkimat tiedot; J. P. J., Herännäisyyden virtauksia Pohjois-Karjalassa (Karjalatar N:ot 111, 112, 118 v. 1913).]

Pielisjärven seurakunnassa toimi paitsi ennen mainittuja heränneitä pappeja, K. Weiselliä ja E. Saurénia (III, 502), myöskin J. V. Johnson (IV, 317), joka siellä oli kappalaisen sijaisena 1854-1860. Seurakuntaan kuuluvassa Juuan kappelissa, jonka silloista herännäisyyttä kiitetään erittäin eläväksi, teki ilolla työtä N. G. Arppe, jonka seurakunta, niinkuin tiedämme (III, 502), v. 1851 oli kutsunut ylimääräiseksi pitäjänapulaisekseen, vuoteen 1862. Vielä vanhoilla päivillään muisteli tämä valpas Herran palvelija kernaasti tätä aikaa, Juuan seurakunnasta todistaen: "Saatan sanoa, että koko seurakunta oli herännyt." Myöskin painosti hän sitä, ettei tämän eikä ylimalkaan Pielisjärven ympäristön herätys saanut alkuansa papeista, vaan että se johtui suoranaisesti Jumalan hengen vaikutuksesta kansan syviin riveihin. Muistettava on niinikään, että tässä etäisessä perukassa sekä aikaisemmin että myöhemmin toimineiden maallikkojohtajien vaikutus usein ulottui kauaskin yli sen seurakunnan rajojen, johon he kukin kuuluivat.

Samaan aikaan kuin Arppe oli pappina Juuassa, teki Enossa työtä (1851-59) Paavo Ruotsalaisen uskollinen ystävä L. A. Landgren. Se oli raskasta työtä, sillä seurakunta, minne eivät Pielisjärven muilla mailla puhaltavat tuulet olleet päässeet vaikuttamaan, oli upposurutonta. Raskaat rahahuolet ja sairaloisuus lisäsivät sitä ikävää, millä hän muisteli Nilsiän-aikoja ja ystäviään Savossa. Varsinkin v. 1856, jolloin M. Akiander historiaansa varten pyysi häneltä tietoja Paavo Ruotsalaisesta, palasivat vanhat muistot elävinä hänen mieleensä. Miten ahdistettu hän siihen aikaan oli, näkyy seuraavista hänen v. 1862 J. F. Berghille kirjoittamistaan sanoista: "Jo niinkuin muistelen v. 1856 pyysi ja sai prof. Akiander minulta muutamia tietoja ukko Paavosta ja herätyksistä Savossa. Minua ahdisti siihen aikaan kovasti kolotus- ja vilutauti, ja jälestäpäin olen katunut, että noin sairaana yritinkään noudattaa prof. Akianderin pyyntöä, etenkin koska samaan aikaan sielunikin asiaan nähden olin aivan sekasin."

Ettei Landgrenia saa syyttää Enon seurakunnan suruttomuudesta, näkyy siitäkin, ettei siellä herätyksiä syntynyt minäkään aikoina, jolloin N. G. Arppe siellä oli kirkkoherrana (1862-70). Myöntää kuitenkin täytyy, ettei ensinmainittu, miten harras herännäisyyden ystävä hän sitten olikin, ollut kylliksi tarmokas ja virkeä saadakseen huomattavampaa liikettä syntymään näillä Karjalan harvaan asutuilla mailla. Samaa todistaa hänen toimensa Pälkjärvelläkin, jonka seurakunnan kirkkoherrana hän oli vuosina 1859-1869. Täällä oli, niinkuin muistamme (I, 139-150) J. F. Bergh herätyksensä alku-aikoina sytyttänyt hengen tulta moneen sydämeen, ja täällä oli muiden kera vaikuttanut myöskin Renqvistin ystävä G. Monell (1848), mutta nyt oli kaikki pimeää eikä saanut Landgrenkaan Herran tulta uudestaan syttymään. Melkein koko hänen siellä-olonsa aikana ei seurakunnalla ollut kirkkoakaan, se kun paloi v. 1860 ja uusi kun valmistui vasta samana vuonna, kuin hän muutti sieltä pois. Masentunut oli Landgrenin mieli hänen koettaessaan kylvää sanan siementä pälkjärveläisten sydämiin. V. 1862 hän esim. kirjoittaa J. F. Berghille: "Velkani kasvavat yli rajojensa ja elatuksen murheet tunkevat niin kovasti päälleni, etten tahdo enää jaksaa kestää. Vaan kohtahan pääsen kaikesta, sen tunnen rapistumisestani. Kiusat ovat minulla olleet monet ja kovat. Erinomattain ovat penseys ja hitaus minua vaivanneet. Milloin päivä valjennee, mieleni virkistynee? Oi kuitenkin entisiä aikoja! 'Suusta ovat menneet, ei mielestäni', sanoo puheenparsi".

Landgren ei suinkaan ollut ainoa tämän puolen vanhoista heränneistä papeista, joka noin kaihomielin muisteli "entisiä aikoja". Näiden miesten nuoruudenaika oli suurten herätysten innostunutta ja toivorikasta aikaa; nyt oli kaikki niin muuttunutta, niin väsynyttä, rikkirevittyä ja uupunutta, että mieli väkisinkin vetäytyi muistojen pyhäkköön sieltä etsien sitä tyydytystä, jota ei nykyisyys eikä tulevaisuus enää tuntunut voivan antaa. Masentavasti vaikutti heihin sekin, että vanhoista ystävistä toinen toisensa perästä siirtyi pois. Paitsi ennen mainittuja kaatoi tuonen viikate näinä aikoina (1859) Landgrenin asetoverin Pielisjärven ajoilta E. Saurénin, joka viimeksi oli ollut kappalaisena Kiteellä, minne hän (1852) oli muuttanut Maaningalta. [Paimenmuisto; L. A. Landgrenin kirje J. F. Berghille 15/5 62; Kert. N. G. Arppe.]

Huomattava on se muutos, jonka J. F. Berghin muutto Jaakkimasta Rantasalmelle (1857) ja H. Renqvistin v. 1866 tapahtunut kuolema saivat aikaan Karjalan herännäisyyden vaiheissa. Mutta ainakin pitkistä ajoista sopii noihin heidän entisiin toimialoihinsa sovittaa sananlaskun sanat: "Mahti ei mene maan rakohon, vaikka mahtajat menevät".

Siunaukseksi vaikutti Jaakkimassa vuoteen 1859 O. H. Cleve, ja vaikka paikoin epäuskon hallan panemana säilyi ylimalkaan jokseenkin lupaavana vielä 1860-luvulla Berghin kylvö tässä seurakunnassa. Sikäläisiä heränneitä nähtiin monesti Rantasalmella vanhan rakkaan opettajan saarnoja ja seurapuheita kuulemassa ja usein pyysivät he häneltä kirjallisesti neuvoja. Ja Berghkin puolestaan kävi joskus heitä tervehtimässä. Hänen kuolemansa jälkeenkin pysyi Jaakkiman heränneitten joukko koossa, todistaen seuroillaan ja kertomuksillaan, kuinka voimallinen 1840- ja 1850-luvun herätys siellä oli ollut. Vielä vuosisadan lopussa pitivät he hartaushetkiä vanhaan tapaan. Merkille on kuitenkin pantava, että nuoria yhä harvemmin liittyi heihin, jonka vuoksi heidän lukunsa alkoi vuosi vuodelta yhä nähtävämmin vähetä. Huomattava on niinikään, että eripuraisuuttakin alkoi ilmestyä näiden heränneitten joukossa, toiset kun eivät tahtoneet olla missään tekemisissä pappien kanssa ja toiset kun tähänkin kysymykseen nähden tahtoivat noudattaa herännäisyyden vanhoja traditsiooneja. Viimemainittujen johtajana esiintyi vuosisadan lopussa kirkonmies Taneli Tuunanen (k. 1916), joka piti seuroja kodissaan sekä muualla pitäjällä. Vielä elämänsä loppuaikoinakin todisti hän sanankuulijoilleen elävästi Herrasta, vaikka hänen kielensä halvauksen vaikutuksesta oli kankea.