Maaningan ja Nilsiän herännäisyys oli jo Paavo Ruotsalaisen loppuaikoina ilmaissut hyvinkin selviä väsähtämisen oireita, eikä kulunut kuin pari vuosikymmentä, ennenkuin liike näillä seuduin näytti kerrassaan häviävän. Ensinmainitussa seurakunnassa toimi kyllä, niinkuin olemme nähneet (IV, 112) vuoteen 1858 herännyt E. Saurén, mutta sanottavia jälkiä hänenkään työstään ei siellä myöhempinä aikoina enää näkynyt. Mutta täällä, samoinkuin Nilsiässäkin, löytyi kyllä vielä myöhemminkin kansan uskonnollisessa käsityksessä paljon perintöä suurten herätysten ajoilta. Tämä koskee varsinkin Nilsiää. Paavo Ruotsalaisen kerrotaan vähän ennen kuolemaansa kerran kotipitäjästään lausuneen: "Täällä ei herää ihmisiä ennenkuin 30 vuoden perästä". [Kert. näiden seutujen vanhat heränneet.] Jos kertomuksessa on perää, ilmaisi tuo merkillinen mies, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, tälläkin ennustuksella sitä profeetallista lahjaa, josta monesti ennen olemme huomauttaneet.
Paljon eloisampaa kuin viimemainituissa seurakunnissa oli liike vielä 1860-luvun jälkeenkin Iisalmessa. Syynä ei suinkaan ollut yksinomaan se, että siellä vielä verraten myöhäisinä aikoina oli vaikuttanut heränneitä pappeja — A. Wahlberg (1853-56), V. J. Majander (1862-63), H. K. T. Brofeldt vuodesta 1865 sekä Lapinlahdella Klas Weisell, joka siellä oli kappalaisena vuodesta 1854 kuolemaansa asti v. 1876 — eikä sekään, että siellä olisi löytynyt eteviä maallikkojohtajia, vaan ilmeistä on, että sikäläiset heränneet, mitä sitten heidän silloisesta hengellisestä tilastaan onkin sanottavaa, rakkaudella koettivat pysyä uskollisina herännäisyyden vanhoille traditsiooneille, joista he poissiirtyvältä sukupolvelta olivat niin paljon kuulleet. Näistä vanhuksista on ensimmäisenä muistettava herännäisyyden muistojen kerääjä ja kertoja L. J. Niskanen, joka, niinkuin tiedämme (IV, 91), eli vielä XIX vuosisadan keskivaiheella, sekä Juhana Poikonen (IV, 116), joka kuoli vasta v. 1867. Niinkuin tiedämme, oli kumpikin näistä miehistä erittäin huvitettu herännäisyyden vanhoista muistoista ja kertoivat niistä kernaasti nuoremmalle sukupolvelle. Emme sentähden erehtyne, kun väitämme tämänkin seikan estäneen Iisalmen heränneitä vieraantumasta isien tavoista ja harrastuksista. Kun sitten L. J. Niskasen vanhin poika, ennen (IV, 110) mainittu Juhani Niskanen 1860-luvulla ryhtyi kotiseutunsa jo hajoavan herännäisyysliikkeen johtajaksi, liitti hän toimintansa menneiden aikojen suuriin muistoihin, joita hän isältään oli niin paljon kuullut ja kyytimiehenä tämän matkoilla suoranaisesti itsekin mieleensä painanut. Tämän kautta sai hänen esiintymisensä, jonka voimaa vilkas älynsä, puheliaisuutensa ja avomielisyytensä suuressa määrässä lisäsivät, Iisalmen heränneitten joukon, jota eripuraisuus ja uneliaisuus jo kauan olivat hajoittaen havitelleet, jälleen kootuksi. Sitäpaitsi on huomattava, että 1860-luvulla sattuneet suuret nälkävuodetkin pakottamalla pakottivat ihmisiä Jumalaa etsimään, varsinkin niitä, jotka Herrasta enemmän isiltään olivat kuulleet. Muistettava on niinikään Kiuruveden läheisyys, mistä, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, Niskanen ennenpitkää sai paljon apua.
Savon herännäisyyden tukeena oli vielä XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä J. J. Rahm. Niitä vaikeuksia säikähtämättä, joita Paavo Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen kuoleman jälkeen ilmaantui Kiuruveden heränneitten sopua ja hengellistä elämää häiritsemään (IV, 111-112), pysyi tämä koeteltu sotavanhus uskollisena menneille muistoille sekä oman aikansa liikkeen vaiheille, vaikka hän olikin liian heikko painamaan alas sitä eripuraisuuden ja yhä kasvavan vikoilemisen henkeä, joka oli hajoittamassa Kiuruveden heränneitä ja uhkasi sukupuuttoon hävittää koko heidän joukkonsa. Jäännös kuitenkin jäi, ja siihen liitti Herra, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, uudestaan herättävän ja kokoovan armonsa. — V. 1866 siirtyi Rahm Kiuruvedeltä Heinävedelle, jonka seurakunnan kirkkoherrana hän sitten toimi vuoteen 1879. Viimemainitussa seurakunnassa oli Albert Ingmanin ajoilta heränneitä, mutta mitään eloisampaa liikettä hän ei sielläkään enää saanut aikaan. Sitä eheämmän tunnustuksen ansaitsee Rahm siitä, että hän yhä edelleen rakkaudella seurasi herännäisyyden vaiheita eikä liittynyt niihin, jotka miltei iloiten tuomitsivat sen jo sukupuuttoon kuolleeksi. Vielä elämänsä myöhäisenä iltana — hän kuoli Leppävirran kirkkoherrana v. 1894 — iloitsi hän siitä uudesta, vanhaan herännäisyyteen liittyvän herätyksen aamukoitosta, joka XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä alkoi näkyä Savonkin pietismin entisillä sydänmailla. [Hengellinen Kuukauslehti 1895, s. 257; Paimenmuisto; Wilh. Malmivaara, Puoli vuosisataa heränneiden keskuudessa; kert. Eero ja Aappo Lämsä, Wilh. Malmivaara, K. A. Malmberg, J. Schwartzberg, Kusti Niskanen y.m.]
* * * * *
Se likeinen yhteys, joka 1820—30-luvuilla oli olemassa Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan herännäisyysliikkeiden välillä, väheni, niinkuin tiedämme, vähenemistään Paavo Ruotsalaisen loppu-ijällä ja katkesi hänen kuolemansa jälkeen kokonaan. Nämäkin vaiheet osoittavat selvästi, miten tärkeänä tekijänä herännäisyyden säilymiseksi ja elpymiseksi sen eri seutujen likeinen keskinäinen kanssakäyminen on ollut. Se on laajentanut heränneitten näköpiiriä, tuonut uutta, virkeämpää eloa etäälläkin oleviin seutuihin, painanut alas itsekylläisyyden syntiä, opettanut pitämään muita itseään parempina ja sytyttänyt rakkauden tulta niissäkin sydämissä, joissa tämä tuli jo oli sammumaisillaan. Savon ja Karjalan herännäisyyden vieraantuminen toisistaan tuotti arvaamattoman suurta vahinkoa kummallekin liikkeelle. Viimemainitun maakunnan heränneitten pappien kirjeenvaihto Savossa asuvien virkaveljiensä kanssa on 1860-luvusta alkaen ja jo aikaisemminkin ainoa yhdysside kummankin maakunnan heränneitten välillä. Varsinkin Karjalan syrjäiselle, muulle herännäisyydelle jo ennestään perin vähän tunnetulle liikkeelle tuotti tämä suurta vahinkoa.
Etenkin Karjalan pohjoisissa seurakunnissa tapaamme vielä XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla verraten monta herännyttä pappia. Etevin näistä oli epäilemättä P. J. F. Brofeldt, joka v. 1851 (III, 499-502) tuli Nurmeksen kappalaiseksi. Vielä tänään muistetaan hänen tarmokasta työtään tämän seurakunnan palveluksessa. Kirkossa, rippikoulussa, kinkereillä ja sairasmatkoilla jakoi hän voimallisesti ja samalla hellän evankelisesti pelastuksen sanomaa seurakuntalaisilleen Joskus oli hän uupua suuren työtaakan alle tässä pappien puolelta kauan laiminlyödyssä seurakunnassa. "Reestä rekeen minua kuljetetaan" oli hänen tapansa sanoa, kun häntä alituisesti, monesti aivan aiheettomastikin, pyydettiin lähtemään pitäjälle. Varsinkin Brofeldtin rippikouluopetusta kiitetään erinomaiseksi. Muunohessa oli hän oppilailleen puhunut siveellisyysasioistakin, tytöille erikseen ja pojille erikseen suljettujen ovien takana. Pyhäkoulutkin järjesti Brofeldt Nurmekseen. Aiheen siihen lienee kuitenkin piispa Frosterus seurakunnassa pitämällään tarkastuksella antanut.
Brofeldtin suhde Nurmeksen heränneitten johtajiin, Peti Tolvaseen ja Tuomas Piiroseen (III, 201-203), joka, niinkuin tiedämme (III, 500-501), alussa ei ollut hyvä, parani vuosi vuodelta. Muunmuassa kerrotaan, että viimemainittu hänen viimeistä tautiaan sairastaessaan kävi hänen luonansa. Brofeldt oli valittanut, että hän oli levoton hengellisestä tilastaan ja, kun Piironen oli neuvonut häntä ansiotonna lähestymään armoistuinta, vastannut: "Tuotahan minä olen saarnannut, enkä sitä nyt itse muistanut". — Brofeldt kuoli heinäkuun 15 p:nä 1858. [Paimenmuisto; O(lli) K(oistinen), Karjalatar 1912, N:o 36.]
Nurmeksessa toimi loppu-ijällään Lapinkin herännäisyyden vaiheissa voimallisista herätyssaarnoistaan tunnettu K. F. Pfaler (III, 568), ollen tämän seurakunnan kirkkoherrana vuodesta 1868 vuoteen 1879, jolloin hän kuoli. Luultavaa on, että tämän monessa suhteessa kelpo miehen saarnat eivät siitä syystä päässeet syvemmältä vaikuttamaan hänen sanankuulijansa sydämiin, että ne olivat yksipuolisesti laillisia. Nurmeksessa antoi hän sitäpaitsi juuri tällä saarnatavallaan Tuomas Piiroselle tilaa puhumaan vastakkaiseen, s.o. hedbergiläiseen suuntaan.
Muista täällä vuosisadan loppupuolella vaikuttaneista papeista on niinikään mainittava Keski-Pohjanmaan herännäisyyden vaiheissa jo aikaisemmin tunnettu K. J. Engelberg, joka v. 1860 tuli Nurmeksen kappalaiseksi. Niinkuin olemme nähneet (IV, 239), kuului hän Jonas Laguksen perustamaan suuntaan ja oli uuteen paikkaan muuttaessaan niin piintynyt tuon suunnan katsantotapaan, että hänen oli vaikea päästä kotiutumaan muihin oloihin. Sentähden hän ei myöskään löytänyt täysin luotettavia liittymiskohtia uskonnolliselle elämälleen Karjalan heränneitten katsantotavasta, vaikka tämä vieläkin, niinkuin hänen oma käsityksensäkin, pääasiassa perustui Paavo Ruotsalaisen oppiin. Engelberg oli kappalaisena Nurmeksessa kuolemaansa asti v. 1894. Millaisia hänen saarnansa ja yksityisessä sielunhoidossa antamansa neuvot olivat, voidaan päättää hänen säilyneistä kirjeistään, joita hän usein masentunutta mieltään keventääkseen kirjoitti ystävilleen Pohjanmaalla. Lainaamme tähän otteen muutamasta tällaisesta kirjeestä, varsinkin koska se näyttää, kuinka yleiseksi hedbergiläinen henki Nurmeksessa oli tullut:
"Muutama rivi ikävässäni. — — — Uusi testamentti, Hunajanpisarat, Pontoppidanin Uskon peili y.m. ovat toverinani kamarissani. En näy pääsevän edistymään. Yhä. edelleen täytyy minun köyhänä syntisenä riippua sanan kalliissa lupauksissa, katsoen häneen, joka on uskon alkaja, jatkaja ja päättäjä. Tämä on parannukseni ja uskoni. Monenkaltaisia ulkonaisia ja sisällisiä kiusauksia täytyy minun kokea, mutta tämä kaikki on terveellistä masentamaan ja nöyryyttämään jäykkää ja ylpeää aatamiani. Vanhaa ystävääni Rahmia muistelen usein. Kun tapaat hänet, niin sano hänelle paljon terveisiä minulta. Jos vielä tulisin matkustamaan Kuopioon (suuria toiveita), niin pistäytyisin välttämättömästi Leppävirralla. Olisi sekä hyödyllistä että hupaista saada hänen kanssaan jonkun päivän puhua Jumalan valtakunnan salaisuuksista, kun vain ei vanhentunut usko ja kristillisyys tukkisi suuta. Kysy häneltä, muistaako hän vielä, miten Paavo Ruotsalainen nuhteli häntä ja minua, viimeisen kerran käydessämme häntä tervehtimässä saarella. Hän puhui penseydestä ja hitaudesta, niistä vioista, jotka yhä edelleen ja näihin asti ovat minua vaivanneet. Voi, kuinka harvoja köyhiä ja armoa isoovia sieluja löytyy seurakunnassani, jotka tulevat minua tervehtimään! — — — Mutta syynä lienee minun epäuskoni, joka vaikuttaa, että niin vähän puhun heille Jumalan valtakunnasta, sekä toiselta puolen sekin, ettei heillä enää ole tarvetta elää uskosta, isoten ja janoten Kristuksen vanhurskautta, vaan he elävät omatekoisen uskon perustuksella. He luulevat liitäneensä suoremman ja helpomman tien ahtaan portin ohi ijankaikkiseen autuuteen. Ristin tie on heille tuntematon; he eivät tiedä, mitä ristin päällensä ottaminen on eikä mitä uudistuminen hengessä sanan kautta tietää. Tämä kaikki on heille vastenmielistä, niinkuin se ei kelpaakaan lihalle ja verelle. Sanalla sanoen, he pitävät jokapäiväistä parannusta ja uskonharjoitusta epäuskon tienä. Kauheassa pimeässä he ovat kaiken luullun suuren valonsa uhalla. Herra valaiskoon ja pyhittäköön meitä totuudellansa! Emme saa väsyä, vaan läpi kaikkien esteiden tulee meidän, miten kylmiä ja hitaita sitten olemmekin, katsoa Jumalan karitsaa, joka ottaa pois maailman synnin. Kyllä hän pitää lupauksensa: joka minun tyköni tulee, häntä en minä heitä ulos."