Vuosi vuodelta yhä hartaammin toivoi Paavola pääsevänsä pois täältä ollaksensa aina Kristuksen tykönä. Marraskuun 23 p:nä 1859 toteutui tämä toivo. [Akiander VII, 519 ja 522; J. V. Wallinheimo, Herännäisyyden vaiheita Porissa ja Porin tienoilla siv. 24-29.]
Muutamia muitakin Lounais-Suomen rukoilijain jo edellisellä aikakaudella tunnetuiksi tulleita johtomiehiä tapaamme työskentelemässä liikkeen palveluksessa vielä vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Näistä on sekä kykynsä että kauas ulottuvan toimintansa tähden huomattavin edelleen Euraan kuuluvan Kiukaisten kappeliseurakunnan Panehan kylässä asuva Daniel Dahlberg (III, 521). Se raitishenkisyys, johon hän kehittyi, huolimatta isänsä Juhana Dahlbergin (I, 211) seuroissa jo nuorena saamistaan, hurmahenkisyyteen eksyttävistä vaikutuksista, vakaantui hänessä vakaantumistaan. Epäilemättä estivät juuri hänen vakava ja samalla ystävällinen käytöksensä sekä hänen hengelliseen raittiuteen vaativat seurapuheensa voimallisemmin, kuin kenenkään muun esiintyminen, Lounais-Suomen heränneitä aivan yleisesti eksymästä hurmahenkisyyteen. Paavola kyllä oivalsi tämänkin vaaran vielä paremmin ja varoittaen kehoittikin ystäviään olemaan varuillaan sen suhteen, mutta, niinkuin vasta olemme nähneet, hän ei liikkunut läheskään niin laajalla kuin Dahlberg, eikä hänen neuvojaan sitäpaitsi otettu niin varteen kuin viimemainitun, joka vanhoillakin päivillään nautti yleistä tunnustusta kaikissa tämän puolen rukoilijain piireissä. Ettei Dahlbergin raitishenkisyyttä aiheuttanut mikään liialliseen järkiperäisyyteen kehittynyt luonteenominaisuus, todistaa sekin, että hänen povessaan tykki voimallinen runosuoni, joka sai hänet hengellisiä laulujakin sepittämään. Näitä on muutamia painettukin.
Dahlbergin loppuikää synkistyttää vika, joka jo XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä jokseenkin yleisesti alkoi tulla näkyviin Lounais-Suomen rukoilijoissa. Ei näet voitu salata, että hän oli ahne.
Daniel Dahlberg kuoli tammikuun 9 p:nä 1888. Hän oli silloin 85 vuoden vanha. Suuri rukoilijain joukko saattoi hänet hautaan ja pastori K. A. Mittlerin tilaisuudessa pitämä hautapuhe toimitettiin s.v. painoon.
Ei läheskään niin lahjakas kuin Daniel Dahlberg ollut hänen veljensä Atanasius Dahlberg, joka, niinkuin ennen on mainittu (II, 343), asui Sydänmaan kylässä Eurajoella. Hänkin vaikutti kuitenkin kotiseutunsa ulkopuolellakin, saaden osakseen rukoilijain tunnustuksen verraten laajoissa piireissä. Hänen hiljainen esiintymisensä ja puuttuva johtajakyky estivät häntä pääsemästä niin vaikutusvaltaiseksi, kuin veljensä oli. Viimemainittu oli näet hänen vielä eläessäänkin pääjohtajana Eurajoellakin. Ollen jyrkän vanhoillisuuden kannattaja, juurrutti Atanasius Dahlberg sanankuulijoihinsa sitä kammoa kaikkea uutta, varsinkin uusia kirjoja vastaan, johon nämä jo ennestään olivat niin taipuvaisia ja joka sittemmin tämän puolen rukoilijain piireissä varttumistaan varttui. — Atanasius Dahlberg kuoli v. 1872.
Dahlbergin jälkeen tuli Eurajoen heränneitten johtajaksi Kustaa Artig eli Malo, jolla viimemainitulla nimellä häntä Sydänmaan kylässä omistamansa talon mukaan tavallisesti kutsuttiin. Hän kuoli toukokuussa 1898. Vaikka hän oli Daniel Dahlbergin opetuslapsi, ei päässyt hän vanhoista ennakkoluuloista vapautumaan sille verrattain vapaammalle kannalle, jonka pohjalla tuon etevän johtajan seurapuheet ja neuvot olivat liikkuneet. Malo näet kehittyi yhä jyrkempään vanhoillisuuteen ja opasti siihen sanankuulijansakin. Niinpä hän esim. niihin määrin kammoksui uusia kirjoja, että hän vakuutti: "Kyllä ne uudet kirjat tekevät vaikutuksen suruttomiin, jotka eivät sanaa ymmärrä, mutta oikeat kristityt eivät niistä mitään lohdutusta saa". Kun johtomies näin puhui, niin ei ole kummallista, että hänen sanankuulijoittensa joukosta saatiin kuulla esim. tämänkaltaisia arvosteluja: "Uusissa raamatuissa ei ole perkelettäkään kuvattu oikeassa pelottavassa ja kauhistuttavassa muodossaan, vaan hänet on tehty enemmän ihmisen muotoiseksi, koska esim. 1 Piet. 5: 8 sanotaan: perkele käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, ja etsii kenen hän nielisi, kun pitäisi olla: ylös nielisi, sillä perkeleellä on suu alhaalla ja hän nielee ylöspäin eikä niinkuin ihminen alaspäin".
Myöskin rukoukseen nähden oli Malo jyrkkä vanhoillinen, ja tässäkin suhteessa juurtui hänen katsantotapansa juurtumistaan hänen tuohon suuntaan jo ennestään kehittyneissä sanankuulijoissansa. Muutama Eurajoella 1880-luvun keskivaiheilla palvellut pappi kuvaa sikäläisten heränneitten hartausseuroja ja niissä vallitsevaa rukoilemistapaa seuraavin sanoin: "Seurahuoneeseen tultua lankeaa oikia seuran jäsen kohta lattialle kasvoilleen, ja kun hän sitten on hiljaisesti itseksensä rukoillut, nousee hän tervehtimään kädestä toisia oikeita, tuttuja seuran-jäseniä; muita seurahuoneessa olevia, vaikkapa ovat tuttujakin, ei hän kädestä tervehdä. Kun virsi tahi useampi on veisattu, alkaa rukoileminen, jolloin kaikki lankeevat kasvoillensa. Siinä asennossa puhuu tai rukoilee seuranpitäjä, eli johtava henkilö seurassa; siinä asennossa alottaa joku seuralaisista virren, jota kaikki yhtyvät veisaamaan kohta, kun puhuja joko väsymyksestä tahi jostain erinomaisesta mielenliikutuksesta vähänkin herkeää puhumasta, tahi myöskin alkaa joku muu seuralaisista rukoilla, sillä kukin saa seurassa tarpeensa ja tilansa mukaan rukoilla, 'niinkuin Henki antaa hänen puhua'. Mielenliikutuksesta tulee puhuja aika-ajoin oikein raivoisaksi, että hän nousee asennostaan, hakkaa polviansa kovasti lattiaan ja kohottaa taivasta kohden kätensä, rajusti huutaen tähän suuntaan: 'Sinun täytyy Jumala auttaa meitä, muutoin me hukumme!' Seuranpitäjän kovalla äänellä rukoillessa pitävät muut seuralaiset valituksen tapaista ruikutusta". — Tätä leimaa kantoivat vielä vuosisadan lopussa Eurajoen, samoinkuin ylimalkaan Lounais-Suomen rukoilijain seurat, sillä erotuksella kumminkin, että liiallisen kiihkon valtaan antautuvat ja raitishenkisemmät seuranpitäjät, ehkä vähän enemmän kuin ennen vieraantuivat toisistaan. Mutta samoinkuin entisinäkin aikoina jäi kaikille rukous pääasiaksi. Eikä rajoittunut se pyhäpäiviin ja seuratilaisuuksiin, vaan useimmissa kodeissa piti perheenisä huolta siitä, että hänen huonekuntansa jäsenet aamuin ja illoin yhtyivät yhteiseen rukoukseen. Paitsi omin sanoin rukoiltiin aapisessa ja muissa kirkollisissa kirjoissa löytyviä rukouksia. Poikkeusta ei tehty, jos joku vieras, vaikkapa aivan tuntematonkin tuommoisen rukoushetken aikana sattui tulemaan taloon. Kun toinen oli lopettanut, aloitti toinen, usein aivan samat rukoukset. Saattoi tapahtua, että esim. "Isä meidän" semmoisessa tilaisuudessa kuului 5-6 kertaa perheen polvistuneiden jäsenten huulilta. Malo oli rukoukseen nähden niin tarkka, että hän pidoissa tahtoi syödä eri pöydässä, pitoväki kun ei aina rukoillut "kaikkia" rukouksia.
Jos kukaan tahtoi säilyttää liikkeen traditsiooneja, niin Malo. Miltei hartaudella hän puhui menneitten aikojen vaiheista, muunohessa iloten siitä, että "Rostedt (I, 222-39) ennen kuolemaansa oli pyytänyt anteeksi pastori Nordlundilta". Varsinkin Daniel Dahlbergin muisto oli hänelle rakas. Likeisiä olivat hänelle myöskin Juha Juhanpoika Simula, "Simulan faari" (k. 1902), joka vielä vuosisadan lopussa johti Euran Turajärven kylässä löytyviä rukoilijoita, sekä Kustaa Eskelä (k. 1889), joka asui Lapin pitäjän Lapinkylässä. Varsinkin viimemainittua kiitetään hyvin herttaiseksi, valistuneeksi ja rikashenkiseksi mieheksi, vaikka hän toiselta puolen suoraan lausui ajatuksensa niin ylhäisille kuin alhaisille. Mutta erinomaisen nöyrästi hän esiintyi silloinkin, kun hän oli pakotettu ihmisiä vastustamaan. Niinikään kiitetään häntä siitä järjestyksestä, jota hän patriarkaalisella vakavuudella ylläpiti kodissaan. Hyvää aineellista toimeentuloa piti hän Jumalan siunauksena, tässä suhteessa ehkä eksyen liika hempeästi kohtelemaan Lounais-Suomen heränneissä vuosisadan lopussa yhä yleisemmin tavattavaa ahneuden syntiä. Muutoin on huomattava, ettei Eskelä usein käynyt rukoilevaisten seuroissa eikä oikeastaan lukeutunut heihin kuuluvaksi, vaikka hän itse ahkeraan harjoitti rukousta ja oli omistanut heidän uskonnollisen katsantotapansa. — Rukoilijain merkkimiehiä Lapissa on myöskin rustitilallinen Iisakki Hollmén-Hauta, joka muunohessa oli jäsenenä 1893 vuoden kirkolliskokouksessa.
Eurajoen ja Panelian heränneet olivat likeisessä yhteydessä keskenään, ja epäilemättä on tämäkin seikka vaikuttanut, että liike varsinkin ensinmainitussa seurakunnassa vuosisadan loppupuolella kasvamistaan kasvoi. Atanasius Dahlbergin aikana oli se rajoitettu Sydänmaan ja Linnanmaan kyliin, jossa viimemainitussa myöskin talollinen Iisakki Pykälä (k. 1867) ensinmainitun kera paljon vaikutti, mutta seuraavien vuosikymmenien aikana sai se kannattajia myöskin Huhdan, Irjanteen, Rikantilan, vieläpä epäsiveellisyydestään tunnetussa Kuivalahdenkin kylässä. Suurta elinvoimaa osoittivat vielä vuosisadan lopussa myöskin Kiukaisten rukoilijain piirit, joiden vasituisena kotipaikkana Panelian kylä edelleenkin oli. Täällä toimi näinä aikoina ahkerasti torppari Iisakki Kustaanpoika Näähä (synt. 1835) sekä varsinkin tämän vanhaksi käytyä talollinen Iivari Tunturi-Maantila, joka on kotoisin Ikaalisista, missä hän syntyi (1874). Muista Kiukaisten seurakunnan rukoilijoista mainittakoon omituisuutensa ja suurten, erinomaisella kärsivällisyydellä kannettujen kärsimystensä tähden myöskin Juho Aleksanteri Taanon-Aro (k. 1868). Jonkunlainen halvaus oli tehnyt hänet työhön kykenemättömäksi, jonka vuoksi häntä elätettiin ruodulla. "Värisevä Juho", joksi häntä nimitettiin sentähden, että oikeanpuolinen jalkansa ja kätensä aina värisivät, hankki itselleen kuitenkin huolimatta vaikeista olosuhteista, joissa hän lapsuudestaan asti oli elänyt, yhtä elävät kuin syvälliset tiedot uskonnollisissa asioissa, ollen nöyrällä käytöksellään ja herättävillä puheillaan suureksi siunaukseksi niille, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssansa. Eikä siinä kyllin. Suurilla ponnistuksilla ja ihmeteltävän sitkeällä työllä hän oppi kirjoittamaankin. Miten vaikeaa tuo oli ollut, on helposti ymmärrettävissä siitäkin, että hänen täytyi istua oikean jalkansa päällä sekä sidottaa samanpuolinen kätensä selän taakse kiinni, pitääksensä ne kurissa, kun hän vasemmalla kädellä kirjoitti. Ja kuitenkin oli hänen käsialansa erinomaisen selvää ja painettujen kirjainten muotoiset aakkosensa toisinaan melkein taiteellisesti muodostettuja. Kaksi hänen 1860-luvun keskivaiheilla kirjoittamaansa vihkoa on säilynyt. Toinen niistä painettiin Porissa v. 1866 otsakkeella "Jesuksen herättävä ääni synninunessa makaaville sieluille herätykseksi". Viitaten kärsimyksiinsä, pyytää hän saada sekä sanoillaan että raihnaisella ruumiillaan olla herätyshuutona terveille ja sairaille, nuorille ja vanhoille "näinä viimeisinä aikoina". Näytteeksi muuttamattomassa kieliasussaan muutama ote alkuperäisestä käsikirjoituksesta:
"Minä viheliäinen mies nimeltä Johan Aleksanter, joka kannan Herrani tavarat savisesa astiasa, 2 Kor. 4: 7. Olen hamasta lapsuudestani puolen vuoden vanhasta asti kantanut virheen alaista ruumista Virs. Kirj. 259: 4. Niin etten minä tiedä minkä kaltainen on ihmisen terveenä oleskella, vaan minun täytyy vapisevaisella ruumiillani kaiken elämäni ajan osottaa kuolemani hetken lähestymistä, jonka se Kaikki Viisas Jumala rakkaudestansa on luomisesa minun päälleni pannut niin kuin yhdeksi vetämiseksi siihen satamaan jossa ontuvat saavat terveydensä sokiat näkönsä ja vaivaiset sielut ravintonsa, Math. 11: 5. Harvoin kyllä mieleeni muistuu se suuri Jumalan rakkaus kuin Hän minun sieluani tällä ristin kuormalla rakastanut on. Mutta ole kiitetty verratoin rakastaja! tämän ristin maljan edestä joka usein minun lihalleni raskaaksi näkyy, Virs. Kirj. 262: 3. Ja anna minulle armos! että minä tämän vitsauksen alla tulisin tuntemaan minun Jesukseni. Hänen kärsimisensä ja veri hikensä kuin hän kärsi Kolkathalla kuolemaan mennessä minun tähteni, 1 Piet. 2: 24. Minä rukoilen Sinua Herra Jesu! anna minulle armos, että minä rikki muserretulla sydämellä ja itkevillä silmillä katselisin Sinun verisiä askeleitas, niin että se paljon vuodatettu veri, joka Sinun Pyhästä ruumiistas sen kirotun hirsi puun päällä on virrottain niinkuin lainehtiva meri ulos juosnut, minun kivi kovan sydämeni pehmitäisi, niin että minun synniltä väsytetty sieluni tuntis itsensä ajalliseksi ja ijankaikkiseksi omaisuudekses Sinun veri virtoihiis upotetuksi ja vihdoin viimein kuoleman hetken läheistyisä Sinun verisen voitto kuolemas palkaksi veisais tämän ijäisen kiitos virren: 'Nyt Sull Jesu suuren vaivas Edest annan kiitoksen'." [August Laaksonen, "Rukoilevaiset" tahi "jumaliset" Eurajoella (Suomen Kirkkohistoriallisen Seur. Pöytäkirjat 1892-97); kert. kirkkoh. I. L. Roos, Kustaa Malo y.m. seudun rukoilijat (1896); Juho Aleks. Taanon-Aron kirjoitukset, jotka liikemies V. A. Wataja on minulle hyväntahtoisesti lainannut; Eurajoen, Kiukaisten, Euran ja Lapin kirkonkirjat.]