Jokseenkin yleinen on myöskin se käsitys ollut, että 1880- ja 1890-luvulla esiintyvä herännäisyys ei ole suoranaisessa yhteydessä N. K. Malmbergin, Vilhelm Niskasen, Rauhalan ja Logrenin johtaman suunnan kanssa, vaan uusi liike, joka on saanut alkunsa etupäässä Wilh. malmivaaran herännäishengessä entisen herännäisyyden mailla suorittamasta työstä. Miten paljon viimemainittu jo edellisen vuosisadan lopussa ehtikin tehdä liikkeen palveluksessa: ei se alkuansa hänestä ole saanut, vaan se johtuu niistä kansanryhmistä, jotka jaon kovina vuosina kokoontuivat Niilo Kustaa Malmbergin ja Vilhelm Niskasen ympärille isien perinnön pelastamiseksi. Kaikki muu varsinainen herännäisyys — rukoilijain piirejä emme siihen lue kuuluviksi — joka näihin ryhmiin pahentuneena niistä erosi, vähenemistään väheni jo 1890-luvulla miltei kaikkialla. Tämä on kieltämätön totuus, jota eivät mitkään vastaväitteet pysty kumoamaan. Olemme ennen lausuneet ja lausumme vieläkin, että juuri tämä seikka paremmin kuin mikään muu todistaa, ken Niilo Kustaa Malmberg oli. Sentähden tulikin hänen nimensä edellä liikkeen muiden johtomiesten nimien uudestaan elpyvälle herännäisyydellekin rakkaaksi.
Vasta myöhään selveni heränneille, miten paljon onnettomuutta oppiriidat — taistelut Hedbergiä vastaan sekä niskaslaisuuden ja toistupalaisuuden väliset kiivaat väittelyt — olivat tuottaneet liikkeelle. Uusien uskonnollisten suuntien, laestadiolaisten, vapaakirkollisten sekä äärimmäisyyteen kehittyneiden evankelisten piirien esiintyminen näyttämölle kiihoitti mieliä ja esti heränneitä vapautumasta siitä puhdasoppisuuden innoittelemisesta, johon suuri osa heistä oppiriitojen aikana oli eksynyt. Hengellisessä Kuukauslehdessäkin tapaa 1890-luvulla vielä kirjoituksia, jotka eivät ole vapaat tästä leimasta. Myöntää tulee kuitenkin, että ainakin toiset näistä kirjoituksista aiheutuivat muissa suunnissa, etenkin evankelisessa herännäisyyttä vastaan tehdyistä hyökkäyksistä. Mutta ilmeistä on, että Malmivaara ja häneen liittyneet papit sekä Malkamäki ja muut kansanmiehet, jotka kirjoittivat Hengelliseen Kuukauslehteen sekä puhuivat seuroissa, vuosi vuodelta yhä enemmän vapautuivat tuosta isiltä peritystä taipumuksesta ja oppivat antamaan arvoa toisin ajattelevillekin. Niinpä kärsi herännyt kansa, jollei vielä F. G. Hedbergin kuolemanaikana (1893), niin ainakin vuosisadan loppupuolella kuulla myötätuntoisiakin arvosteluja hänestä, vaikka hänen nimensä vielä kauan niiden aikojen jälkeen, jolloin Jonas Lagus kirjoitti häntä vastaan kiivaat kirjeensä, heränneitten korvissa kaikui pahimman kerettiläisen nimenä. Samoin oppi herännyt kansa entistä puolueettomammin arvostelemaan semmoisiakin uskonilmiöitä, jotka eniten erosivat herännäisyydessä vakaantuneesta katsantotavasta. Paljon ovat varsinkin Malmivaara ja Malkamäki tehneet laajentaaksensa heränneitten näköpiiriä tässäkin suhteessa ja vapauttaakseen heitä vanhojen ennakkoluulojen yksipuolisuudesta. He ovat voimallisesti painostaneet sitä totuutta, että kristinusko ennen kaikkea on uusi elämä Kristuksessa, että "tieto paisuttaa, vaan rakkaus rakentaa".
Hengellisessä Kuukauslehdessä teroitti Malmivaara usein, ettei heränneen ihmisen tee mieli väitellä eri suunnista ja opeista, hänen uskontonsa kun on omantunnon ja sydämen eikä kuolleen tiedon asia. Niinpä kirjoitti hän esim. v. 1894 otsakkeella "Vastauksia muutamiin kysymyksiin" seuraavan kysymyksen vastauksineen: "Kun on niin monenlaista oppia ja uskoa, joita kaikkia tunnustajansa sanovat oikeiksi, mitä niistä lähtisi seuraamaan, mitä uskoisi, ettei joutuisi harhateille?" "Et tee tätä kysymystä sentähden, että saisit tietää oikean totuuden, vaan siitä syystä, kun et tahdo totella Herraa. Tuolla kysymyksellä tahdot salata itseltäsi ja muilta suruttomuuttasi ja saada se sysätyksi muiden syyksi."
Tämän yhteydessä huomautettakoon siitäkin, että heränneitten johtomiesten saarnat ja puheet jo XIX vuosisadan lopussa kantoivat paljon evankelisempaa leimaa kuin pari vuosikymmentä aikasemmin. Hengellisessä Kuukauslehdessä kirjoittaa Malmivaara v. 1894: "Heitä pois omat työsi, olkoot uskon tai muun nimellisiä, ja kuule: Isäsi kutsuu — katso, hän ikävöi ja etsii sinua. Jos asetut hiljaiseksi, niin huomaat hänen lähenevän. Hän tulee likemmä, löytää sinut ja — sulkee syliinsä. Sellaisena kuin olet hän sinut korjaa. Ei siinä kysytä mahdollisuuttasi tai mahdottomuuttasi, pyhyyttäsi ja pahuuttasi, katsotaan vain surkeuttasi ja säälitään sinua. Et sinä itse nouse, vaan Isä nostaa, et sinä käy etkä tule, vaan Isä kantaa, et sinä vaaraa torju, vaan Isä pelastaa. Ei siinä sinulta vaadita, vaan sinulle annetaan; ei siinä liikuta omilla tekemisilläsi, vaan armolla. Tuhlaajapojan on silloin Isä sulkenut syliinsä, laupias samarialainen on korjannut tiepuolesta haavoitetun, ryöväri on löytänyt Herran, jolla oli myötätuntoisuutta hänen surkeudelleen. Silloin sokea näkee, ontuva käy Herran kantamana, mykkä puhuu j.n.e. Kaiken tämän sai aikaan Jumalan rakkaus Jesuksessa Kristuksessa eksynyttä syntistä kohtaan." Niinikään on merkille pantava, että puhe siitä pyhityksestä, jota paitsi "ei kukaan saa Jumalaa nähdä", nyttemmin kuului selvemmin heränneitten kokouksissa, ei armojärjestyksen eri asteena esitettynä opinkaavana, vaan käytännölliseen elämään sovitettuna nuhteena ja kehoituksena. "Viallista" kyllä kohdeltiin edelleenkin säälivällä rakkaudella, mutta "vikoja" entistä ankarammin.
Olemme nähneet, miten vähän herännäisyyden menneitä vaiheita jaon jälkeisinä vuosina käsiteltiin kirjallisuudessa. Ne, jotka näitä vaiheita likemmin tunsivat, eivät syystä tai toisesta niistä julkisuudessa kertoneet, ja suuren yleisön muistosta katosi ennenpitkää mitä se aikaisemmin, jolloin herännäisyys vielä oli yleisen huomion ja väittelyn esineenä, oli asiasta kuullut. Ainoana poikkeuksena oli Matth. Akianderin teos, mutta sitä lukivat vain ani harvat, eikä se sitäpaitsi, niinkuin olemme nähneet, kertonut paljon mitään Pohjanmaan oloista niistä ajoista alkaen, jolloin sikäläinen liike muodostaa huomattavimman osan herännäisyyden historiassa. Ei sovi näin ollen kummastella, että sivistyneittenkin henkilöiden tiedot tästä liikkeestä 1860-, 1870- ja 1880-luvuilla supistuivat muutamiin kummallisiin, usein vastenmielisiin kertomuksiin sen vaiheista ja niissä vaikuttaneista merkkihenkilöistä.
Ensimmäinen, joka näiden aikojen jälkeen ryhtyi historian valossa tarkastamaan XIX vuosisadan herännäisyyttä, oli Elis Bergroth. Jo siitä myötätuntoisuudesta, jolla hän toimittamassaan "Vartija"-lehdessä v. 1892 kertoi Herättäjän perustamisesta, saattoi päättää, missä hengessä hän s.v. ilmestyvässä teoksessaan "Suomen kirkon historia pääpiirteissään" oli herännäisyyttä arvosteleva. Teos ilmestyi sitten laajennettuna v. 1902, käsitellen silloin vielä laveammin liikkeen vaiheita sekä huomauttaen sen uudestaan elpymisestä. Bergrothin esitys Suomen herännäisyydestä XIX vuosisadalla ansaitsee monessa suhteessa tunnustusta. Varsinkin on huomattava se puolueettomuus ja myötätuntoisuus, millä hän siihen aikaan vielä vallitsevien, herännäisyyttä sortavien ennakkoluulojen uhalla arvostelee liikkeen vaiheita ja merkkihenkilöitä. Sekin on pantava merkille, että Bergroth, kertoessaan liikkeen vaiheista 1890-luvun loppuaikoina, pitää niissä ilmenevää elpymistä elinvoimaisen tulevaisuuden takeena.
Kaunokirjallisuudenkin alalla tulee herännäisyys samaan aikaan huomatuksi. V. 1894 julkaisi Juhani Aho "Heränneitä" nimisiä kuvauksia "herännäisyyden ajoilta". Epäilyksellä ottivat hänen kuvaamansa heränneitten lapset tämän kirjan käteensä, mutta mieltymyksellä ja ilolla he sen lukivat. Muistojen pyhäkössä kuvastuivat siinä isien ja äitien ajatukset, heidän kilvoituksensa elämän kruunun saavuttamiseksi. — Valmistumaisillaan oli XIX vuosisadan lopussa toinenkin kaunokirjallinen menneiden aikojen herännäisyyttä käsittelevä teos; Eliel Aspelinin "Lauri Stenbäck".
Jo tässä mainitut teokset ja julkaisut olivat omiaan avaamaan yleisön silmät näkemään, miten rikkaita aiheita XIX vuosisadan herännäisyys tarjoo tutkijoille ja kirjailijoille ei vain suuripiirteisenä, kirkollista elämää uudistavana uskonnollisena liikkeenä, vaan kulttuurihistoriallisessakin suhteessa.
Mutta paraan todistuksen herännäisyydestä antoivat XIX vuosisadan lopussa ne vanhat heränneet, jotka siihen aikaan vielä olivat elossa. Joka heitä puhutteli, hän ei voinut olla huomaamatta sitä hellää, usein kyyneleihin sulavaa mieltä, mikä oli ominaista useimmille heistä. Heidän koko olemuksestaan loisti esille tosi herännäisyyden kaunein tuntomerkki: särjetty sydän. He olivat paljon kokeneet, paljon kilvoitelleet. Eivätkä koskeneet ne koetukset, joissa Herra oli heidän uskoaan sulattaen puhdistanut, ainoastaan heitä itseään, vaan koko sitä uskonnollista liikettä, johon he lapsuudestaan olivat kuuluneet ja jonka voittoja ja tappioita, suruja ja iloja he omin silmin olivat nähneet. Kipeästi olivat heihin koskeneet varsinkin jaon kovat ajat, jotka hajoittivat heränneitten ennen yksimielisen joukon, ja Jumalaa kiittäen tervehtivät he sitä toivorikasta aikaa, joka 1880- ja 1890-luvuilla herännäisyydelle jälleen koitti. Muutamassa seuratilaisuudessa vuosisadan lopussa lausui Jonas Laguksen ennen (II, 372) mainittu renki Antti Kaakko (k. 1902), kertoessaan menneistä ajoista: "Jo oli tämä liike joutua liika suurten talvisten hankien peittoon. Ei kukaan pappi meitä enää neuvomaan tullut, ja Niskaset, Rauhalat, Helaalatkin kaatuivat pois. Luulin jo, etteivät tämmöiset vanhat kannot enää milloinkaan pääsisi auringon lämpöä kokemaan, mutta sitten tuli tänne sen vanhan Malmbergin poika ja puhui meille, niinkuin ennen puhuttiin. Tuli sitten muitakin. Minusta näyttää, ettei Herra vieläkään ole tätä kansaa hyljännyt."
Tulkitkoot nämä paljon kokeneen herännäisvanhuksen sanat XIX vuosisadan herännäisyyden tervehdyksen niille lukuisille nuorille papeille ja sille jälleen suureksi kasvaneelle heränneelle kansalle, jotka ovat ryhtyneet isien perintöä hoitamaan. "Toivon ja pelvon välillä" kulkee herännyt ihminen halki maailman korven, ja "toivon ja pelvon välillä" on koko herännäisyysliikekin kasvanut, taistellut, edistynyt. Jota syvempään tämä liike isien neuvoja noudattaen nöyrtyy Jumalan väkevän käden alle, jota paremmin se oppii yksin armosta elämään, sitä puhtaampaa on sen pelko oleva ja sitä kirkkaampi sen toivo. Sillä on silloin vielä tehtävä isiemme maassa ja sentähden tulevaisuuskin.