Paitsi Otto E. A. Hjeltiä tapaamme XIX vuosisadan viimeisenä vuosikymmenenä muutamia muita vanhempaan sukupolveen kuuluvia henkilöitä, jotka pääkaupungin hälinässä edustavat herännäisyyttä ja joiden ympärille tähän liikkeeseen liittyneet nuoremmat heränneet kokoontuivat hartausseuroja pitämään. Tarkoitamme Säämingistä kotoisin olevaa sahanhoitajaa Gabriel Pesosta (k. 1906), jonka Juho Malkamäki oli johdattanut uudistuneen herännäisliikkeen tuttavuuteen, sekä hänen vaimoansa Matti Liukon (I, 351) tytärtä Anna Pesosta (synt. 1840). Rakkaassa muistossa säilyttäen Säämingin herännäisyyden vaiheita, joita he esi-isiltään olivat kuulleet ja joita he osaksi omin silminkin olivat nähneet, liittyivät nämä henkilöt epäilyksettä XIX vuosisadan lopussa elpyvään herännäisyyteen, tunnustaen sitä samanhenkiseksi kuin heidän kotiseuduillaan liikkunut, nyttemmin väsähtänyt liike. Gabriel ja Anna Pesosen poika, filos. maisteri Matti Pesonen (synt. 1868) ryhtyi jo 1890-luvulla tarmokkaasti toimimaan herännäisyyden riveissä.
* * * * *
Kuinka levinnyt herännäisyys XIX vuosisadan lopussa oli, voitaneen jossain määrin päättää Hengellisen Kuukauslehden tilaajamäärästä eri seuduilla. Seuraavat numerot vuodelta 1898, jolloin lehden tilaajamäärä nousi 3,000 ja jolloin sitä levisi 220 eri seurakuntaan, osoittavat mihin seutuihin sitä eniten tilattiin: Haapajärvi 36, Isokyrö 60, Jalasjärvi 46, Kajaani 34, Kannus 22, Karttula 27, Kauhava 35, Kiuruvesi 101, Lapua 144, Nilsiä 36, Nivala 168, Nurmo 210, Oulainen 23, Paavola 83, Parikkala 44, Pielavesi 22, Pielisjärvi 55, Raahe 41, Reisjärvi 23, Ruskeala 34, Salo 34, Seinäjoki 67, Sievi 49, Siikainen 36, Ylihärmä 86, Ylistaro 415, Ylivieska 226. Huomattava on kuitenkin, että nämä numerot muutamissa herännäisyydelle vieraammissa seuduissa (ei liikkeen valtapaikoilla) ainakin osaksi riippuivat papiston suhteesta liikkeeseen, sekä että vähävaraisuus monessa seurakunnassa aiheutti pienemmän tilaajamäärän, vaikka lehteä ystäviltä lainaamalla laajoissa piireissä luettiin. Huomattavimmat herännäistalot olivat vuosisadan loppupuolella Nivalassa: Niemi, Matti Marjaniemen omistama Palosaaren talo, Vilh. Niskasen pojan Paavon (k. 1916) omistama Niskakosken talo sekä Nevala; Ylivieskassa: Jaakola, Ylitalo, Mattila ja Mikko Knuutilan (synt. 1847) omistama Knuutilan talo. Isossakyrössä on muistettava varsikin Ritarin ja sen vastapäätä Kyröjoen toisella puolella sijaitseva Raurun talo, Kauhajoella Pukkila, Järvi ja Saarenmaa. Ylistarossa, Nurmossa ja Lapualla oli liike jo näinä aikoina niihin määrin levinnyt, että eri talojen ja muiden merkkipaikkojen luetteleminen on miltei mahdotonta. Ensinmainitussa pitäjässä ovat varsinkin Untamalan, Hirvilammen ja Malkamäen kylät mainittavat sekä "Ylistaron rinnalla" "Krannin loukko". Lapualla kasvoi liike suurimmaksi Prepulan, Hellanmaan sekä Alanurmon Ruha-nimisessä kylässä. Nurmossa oli heränneitten maata jo 1880-luvulta alkaen Nurmon-perä Peräseinäjoen rajalle asti sekä Nurmon rintakylä. Seinäjoella ansaitsevat huomiota Kotilan ja Heikkilän kylät sekä Soukka-Seinäjoki, Ylihärmässä Keskisen, Kujalan, Prännin ja Kankaan kylät. Vöyrissä säilyi liike Ryssland-nimisen kylän perukalla sekä Alkärrissä (Alikärri).
Niinkuin ylläolevista numeroistakin näkyy, olivat liikkeen pääseutuja XIX vuosisadan lopussa, niinkuin se jo kauan oli ollut, Etelä-Pohjanmaa ja Kalajoen-varsi. Mutta huomattavalle sijalle tulevat myöskin muutamat seurakunnat Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Huomattava on niinikään Hengellisen Kuukauslehden suuri leviäminen Paavolassa, missä herännäisyys Malmivaaran siellä pappina ollessa (1890-1900) virkosi uuteen eloon.
Olemme monesti ennen huomauttaneet, miten vieraana rukoilijain liike sekä Lounais-Suomessa että Sortavalan seuduilla XIX vuosisadan jälkimmäiselläkin puoliskolla pysyi varsinaiselle herännäisyydelle. 1890-luvulla nähtiin silloin tällöin ensinmainitun ryhmän rukoilijoita Herättäjän vuosijuhlilla, mutta vaikka pohjalaisten puolelta näissä tilaisuuksissa ja muulloinkin koetettiin lähentelemistä, jäi tulos hyvinkin pieneksi. Hengellistä Kuukauslehteä tilattiin joitakin kappaleita Lounais-Suomeen — siinä kaikki. Muissa Turun hiippakunnan etelä- ja itä-osissa valloitti evankelinen suunta nekin seudut, joissa herännäisyyttä ennen oli kannatettu. Niin kävi suurimmaksi osaksi Porvoon hiippakunnassa varsinkin sen etelä-osissa, joihin sitäpaitsi muitakin, herännäisyydelle vielä vieraampiakin uskonnollisia suuntia ja liikkeitä, samoinkuin vuosisadan lopussa muihinkin hiippakuntiin, pääsi tunkeutumaan.
Porvoossa v. 1896 pidetyssä synodalikokouksessa piispa H. Råbergh hiippakuntansa hengellisestä elämästä muunmuassa lausui: "Viime vuosien ominaisena tunnusmerkkinä eivät ole suuret, laajalle ulottuvat herätykset, mutta kasvava uskonnollinen eloisuus on kuitenkin ollut nähtävänä monissa paikoin, vaikka siihen liittyneet eivät ole enemmistönä, vaan verrattain harvalukuisena vähemmistönä seurakunnassa. Useimmissa seurakunnissa ovat tämän elävähenkisen kristillisyyden edustajat kirkon uskon ja tunnustuksen kannalla; kantamatta mitään erikoista lahkolaisuuden leimaa ovat he hyväksensä käyttäneet sen hyvän, minkä maassa löytyvät eri uskonsuunnat tarjoovat, ja ovat käytännössä toteuttaneet sitä. Milloin näyttää uskonnollinen elämä kallistuvan pietistiseen, milloin evankeliseen suuntaan. Muutamissa rovastikunnissa esim. Jääskessä, Puumalassa, Savonlinnassa lähentelee uskonnollinen liike enemmän herännäisyyttä kuin evankelismia. Savon herännäisyydestä löytyy vielä jäännöksiä Savoon kuuluvissa seurakunnissa. Kertomukset todistavat kuitenkin, että tämä suunta monissa paikoin kantaa hedelmättömyyden leimaa sekä on kangistunut muotoihin ja puhetapoihin."
Jos tämä kuvaus ylimalkaan onkin oikea, on toiselta puolen myöskin varma, että unestaan heräjävää elävähenkistäkin ja selväpiirteistä herännäisyyttä löytyi monessa silloiseen Porvoon hiippakuntaan kuuluvassa vanhassa herännäisseurakunnassa, jos kohta tuon uudestaan elpyvän liikkeen edustajat useimmissa paikoin muodostivatkin vain pienen joukon. Sama oli laita niidenkin Turun ja Kuopion hiippakunnissa löytyvien herännäisryhmien, joita tapaamme erillään liikkeen suurista valtapaikoista. Todistuksena on muunohessa osanotto Herättäjän vuosijuhliin, joissa jo XIX vuosisadan lopussa monesta kymmenestä seurakunnasta kokoontui körttipukuisia osanottajia. Viestit liikkeen valtamailla tapahtuneesta uudistuksesta levisivät herättäen ja uudistaen kaikkialle, missä vielä jotakin tiedettiin herännäisyyden menneistä vaiheista. [Lähteitä: Hengellinen Kuukauslehti vuosilta 1888-1899 ja 1914; Wilh. Malmivaara, Puoli vuosisataa heränneiden keskuudessa; Ylivieskan, Nivalan, Sievin, Nurmon, Lapuan, Ylistaron, Ylihärmän, Kuopion kirkonkirjat; John Svedbergin minulle Anders Svedbergistä lähettämät elämäkerralliset tiedot; Pohjanmaan ja Pohjois-Savon vanhojen heränneitten ja Wilh. Malmivaaran, Erkki Pesosen, J. F. Cajanin y.m. kertomuksia; Herman Råbergh, Från prestmötet i Borgå 8-11 september 1896; Paimenmuisto; Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja.]
XIII.
Jälkikatsahdus.
Edellisten vuosikymmenien herännäisyydestä paljon eroavaa leimaa kantavat liikkeen vaiheet XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Joka ei muista, että kysymyksessä olevan vuosisadan pietismi syntyi kansan syvissä riveissä sekä että se niinäkin aikoina, jolloin papit sitä monissa paikoin johtivat, luonteeltaan ja olemukseltaan pääasiallisesti oli samojen syvien rivien edustama, sanan alkuperäisimmässä merkityksessä kansallinen liike, saattaa johtua siihen väärään käsitykseen, että pappien vieraantuminen tahi eroaminen siitä samalla tiesi koko herännäisyyden kuolemaa. Niin ajattelivat itse teossa eivät vain uuteen suuntaan liittyneet sekä säätyläiset että talonpojat, vaan myöskin toistupalaisten alussa suurilukuiset, sittemmin yhä pienenevät ryhmät. Edellisessä suunnassa puhuttiin kyllä "menneistä ajoista", jos kohta ylimalkaan kylmästi ja arkaillen, ja viimemainitussa niiden eloisuutta haikein sydämin kaivattiin, mutta tulevaisuutta ei liikkeellä enää kummankaan silmissä ollut. Eikä siinä kyllin. Se käsitys, että herännäisyys jaon aikoina sai kuoliniskunsa, jäi jokseenkin yleiseksi ei vain kysymyksessä olevissa piireissä, vaan ylimalkaan kaikkialla maassamme, missä herännäisyyden menneistä vaiheista puhuttiin ja liikettä arvosteltiin. Mutta samaan aikaan, jolloin tämä katsantotapa syntyi ja alkoi vakaantua varsinkin säätyläisissä, alkoivat hävityksen leimaa ensin kantavat, hajalle joutuneet heränneen kansan rivit jälleen kokoontua, ryhmittyä ja varttua, vaikkei sitä liikkeen ulkopuolella vielä minään pidetty eikä ylimalkaan ensinkään huomattukaan. Ei mikään paremmin todista, kuinka elinvoimainen ja samalla miten kansanomainen Suomen herännäisyys on ollut. Joka tämän näkökohdan syrjäyttää, arvellen että etupäässä papit ovat edustaneet XIX vuosisadan herännäisyyttä, hän tuntee sitä hyvin pintapuolisesti.