"Mutta minäpä en ole. Isoäidillä on hiukan varoja, joiden avulla sain kootuksi ensimäiset oppilaani. Sitä paitsi on muutamien perheillä varaa maksaa, mutta useimmat ovat köyhiä; ja näille minä en anna ainoastaan asuntoa, vaan myöskin ruuan ja vaatteet… ja mieleni tekisi saada vielä enemmän lapsia hoitooni ja ottaa avukseni pari kolme ystävää, joille maksaisin palkkaa. Mutta tähän puuttuu minulta kannattajia. Koska ihailette työtäni, monsieur, niin ettekö antaisi kannatusmaksua siihen?"
Ruhtinas veti esille lompakkonsa, otti siitä viisi tuhannen frangin seteliä ja ojensi ne hänelle.
"Oi", sanoi hän aivan hämillään, "tässä on liian paljon!"
"Kannatusmaksuni täytyy olla ihailuni tasalla", sanoi ruhtinas nauraen. "Ettekä tiedä, kuinka suurella mielihyvällä minä otan osaa työskentelyynne."
"Hyvä on. Minä otan vastaan rahat, mutta lähetän teille tilit."
"Sitä minäkin haluaisin."
"Ja lisäksi", sanoi tyttö sievän itsepintaisesti, "täytyy teidän heti ilmaista mielenkiintonne syy."
"Teitä kohtaan tuntemani, mademoiselle? No, ainahan ne ihmiset herättävät mielenkiintoa, joille on tullut tehneeksi palveluksen."
"Eikö ole mitään muuta syytä?"
"Ei", väitti ruhtinas huomaamattomasti epäröiden.