"Ja kuitenkin, kun juuri äsken kerroin teille lapsuudestani, oli teillä joku aatos — muisto…"
"Minä erehdyin."
"Oh", huoahti tyttö hyvin pettyneenä. "Olin puolittain arvaillut… että se mies, jonka kahdesti näin… että te tunsitte hänet… että…"
Hän ei lopettanut lausettaan, vaan odotti vastausta kysymykseen, jonka oli ruhtinaalle tehnyt rohkenematta sitä sommitella selvemmäksi.
Tämä oli vaiti. Sitte, yrittämättä itsepintaisemmin, tyttö kumartui madame Ernemontin yli.
"Hyvää yötä, isoäiti. Lapseni ovat kyllä jo kaikki levolla, mutta he eivät saa unta ennen kuin minä suutelen heitä."
Hän ojensi kätensä ruhtinaalle:
"Kiitän teitä vielä kerran…"
"Joko poistutte?" kysyi ruhtinas nopeasti.
"Jo, suokaa anteeksi; isoäiti saattaa teidät ulos."