Ruhtinas kumarsi syvään ja suuteli hänen kättänsä. Avatessaan oven hän vielä kääntyi katsomaan ja hymyili. Sitte hän katosi. Ruhtinas kuuli hänen askeleittensa kaiun häipyvän etäisyyteen ja seisoi hievahtamatta, kasvot liikutuksesta kalpeina.
"No", sanoi vanha rouva, "sinä et siis puhunutkaan?"
"En…"
"Se salaisuus…"
"Myöhemmin… Tänään, kumma kyllä, en voinut."
"Oliko se niin vaikeata? Eikö hänestä itsestänsäkin tuntunut, että sinä olit se vieras, joka vei hänet kahdesti pois? Sana olisi riittänyt."
"Myöhemmin, myöhemmin", kertasi hän saaden entisen ryhtinsä. "Voithan ymmärtää… lapsi tuskin tunteekaan minua. Minun täytyy ensin voittaa oikeus hänen hellyyteensä, hänen rakkauteensa. Annettuani hänelle sen elämän, jonka hän ansaitsee, ihmeellisen elämän, jollaisesta saduissa kerrotaan, puhun hänelle."
Vanha rouva keikautti niskojaan.
"Pelkäänpä tekeväsi suuren erehdyksen. Geneviève ei kaipaa ihmeellistä elämää. Hän pitää yksinkertaisesta."
"Hänellä on kaikkien naisten aisti; ja rikkaus, ylellisyys ja mahti suovat iloja, joita ei yksikään heistä halveksi."