Lenormand ravisti Doudevillea takinkauluksesta.
"Vätys! Annoitte hänen mennä! Mutta teidän olisi pitänyt…"
"Veljeni on hänen jäljillään."
"Sekö mitään auttaisi! Hän pistää veljenne kuoliaaksi. Teissä ei ole hänen vastustaan kumpaisessakaan!"
Hän itse otti käsiinsä automobilin ohjauspyörän ja ajoi päättävästi kujaan, välittämättä kärryjen uurroista ja molemmin puolin kasvavista pensaista. Pian pääsivät he kylätielle, joka vei heidät viiden tien risteykseen. Epäröitsemättä valitsi Lenormand vasemmanpuolisimman, Saint Cucufan tien. Tosiaankin tapasivat he järvelle viettävän rinteen laella toisen Doudeville-veljeksen, joka huusi:
"He ovat vaunuissa kilometrin päässä!"
Lenormand ei pysähtynyt. Hän pani automobilin kiitämään alas rinnettä, viiletti pitkin polvekkeita, kiersi järven ja päästi äkkiä voitonriemuisen huudahduksen. Edessä olevan pienen mäen harjalla hän oli nähnyt vaunujen kuomun.
Pahaksi onneksi oli hän mennyt väärästä tienhaarasta, joten hänen täytyi peräyttää automobili. Päästessään teiden risteykseen näki hän vaunujen seisovan paikoillaan. Ja äkkiä, hänen kääntäessään, hyppäsi vaunuista tyttö. Astuimille ilmestyi mies. Tyttö ojensi käsivartensa. Kuului kaksi laukausta perätysten.
Hän oli varmaankin tähdännyt huonosti, sillä kuomun toiselta puolelta kurkisti pää, ja saadessaan näkyviinsä automobilin sivalsi mies hevosta tuimasti raipalla ja se nelisti eteenpäin. Seuraavassa silmänräpäyksessä kätki tien mutka vaunut.
Lenormand sai perääntymisensä muutamissa sekunneissa suoritetuksi, lasketti suoraan ylös rinnettä, sivuutti pysähtymättä tytön ja teki rohkean käännöksen. Hän oli nyt jyrkällä, kapealla, kivisellä metsätiellä, jota saattoi kulkea ainoastaan hyvin hitaasti ja mitä suurinta varovaisuutta noudattaen. Kahdenkymmenen metrin päässä hänen edellään keikkuivat kaksipyöräiset kärryt kivien yli, hevosen pikemmin pidellessä niitä pystyssä kuin vetäessä. Ei ollut hätää. Pako oli mahdoton.