Ja molemmat ajoneuvot poukkoilivat alas ja pitkin mäen kuvetta. Kerran olivat ne jo niin likekkäin, että Lenormand aikoi miehineen astua alas maahan ja pistää juoksuksi. Mutta hän tunsi vaaralliseksi käyttää jarrua niin jyrkällä kohdalla ja kiiti edelleen, tiukasti vihollisen kintereillä, kuin jo koskettaen varmaa saalista…
"Jopa saamme hänet, hra päällikkö — jopa saamme hänet!" mutisivat poliisitarkastajat.
Mäen juurella laajeni polku valtatieksi, joka kulki Seineä kohti, Bougivaliin päin. Tasaiselle maalle päästyään hiljentyi hevonen hölkkäjuoksuun, hätäilemättä pysytellen tien keskikohdalla.
Raju ponnistus tärisytti automobilia. Se tuntui hyppäilevän eteenpäin ja kyntävän tienviertä valmiina musertamaan jokaisen esteen. Se saavutti vaunut, tuli niiden tasalle, sivuutti ne…
Kirous Lenormandin huulilta… raivostuneita huutoja.
Vaunut olivat tyhjät! Hevonen taivalsi rauhallisesti ohjakset seljällä, epäilemättä paluumatkalla jonkun naapuristossa olevan majatalon talliin, mistä se oli siksi päiväksi vuokrattu…
Vaikka oli vimmaansa tukehtua, virkahti etsivän osaston päällikkö vain:
"Majuri on hypännyt ulos niinä muutamina sekunteina, joina vaunut olivat mäen laelta lähdettyänsä näkyvistämme poissa."
"Meidän täytyy vain tarkastaa metsä, hra päällikkö, niin varmasti…"
"Palaamme tyhjin käsin. Se vintiö on jo kaukana."