"Riittää, kiitos. Tulkaa, Gourel!"
Hän astui kersantin keralla ulos ja virkahti heidän käyskennellessään pitkin puutarhan pimeneviä polkuja:
"Hän oli se nainen!"
"Niinkö luulette, hra päällikkö? Hän näytti niin tyyneltä."
"Aivan liian tyyneltä. Toinen olisi ollut kummastuksissaan — olisi tahtonut tietää, miksi olin hänet kutsuttanut. Eipä tämä. Ei muuta kuin kaikin mokomin hymyillä päättäneiden kasvojen tiukkaa ponnistusta. Mutta minä näin hikipisaran heruvan hänen ohimoltaan pitkin korvallista."
"Joten siis…"
"Joten siis kaikki käypi selväksi. Gertrude on liitossa niiden kahden roiston kanssa, jotka vehkeilevät Kesselbach-jutussa joko keksiäkseen ja toteuttaakseen tuon kuuluisan suunnitelman tai siepatakseen lesken miljoonat. Epäilemättä kuuluu toinenkin sisar samaan juoneen. Kello neljä Gertrude, kuullessaan että minä tiedän 'Grand Journalissa' olleen ilmotuksen, käyttää hyväkseen emäntänsä poissaoloa, kiirehtii Parisiin, etsii käsiinsä Ribeiran ja huopahattuisen miehen, ja laahaa heidät Oikeuspalatsiin, missä Ribeira ottaa Steinwegin takavarikkoon omia tarpeitansa varten."
Hän mietiskeli, ja lopetti:
"Kaikki tämä todistaa ensiksikin, että he pitävät Steinwegia hyvin tärkeänä henkilönä ja pelkäävät hänen paljastuksiaan; toiseksi, että rouva Kesselbachin ympärille on kietoutumassa järjestelmällinen juonien verkko; kolmanneksi ja viimeiseksi, että minulla ei ole rahtuakaan aikaa hukattavana, sillä juoni on kypsä."
"No niin", sanoi Gourel. "Mutta yksi seikka on selittämättä. Kuinka saattoi Gertrude poistua puutarhasta, jossa nyt olemme, ja tulla takaisin, portinvartijan ja hänen vaimonsa tietämättä?"