"Ne tietysti! Meidän selkämme takana. Kenties on niillä toinen tunneli tämän yläpuolella tai vieressä, tai ovat he odotelleet tyhjässä rakennuksessa. Satimeen ainakin olemme joutuneet."
Hän kiukustui lukkoon, työnsi veitsensä oven rakoon, yritti jos jotakin ja sanoi sitten väsähtäneenä:
"Ei ole mitään tehtävissä!"
"Mitä, herra päällikkö! Eikö mitään tehtävissä? Siinä tapauksessa olemme pinteessä!"
"Niinpä kyllä!" vastasi Lenormand.
He palasivat toiselle ovelle ja taaskin ensimäiselle. Molemmat olivat jyhkeitä, kovasta puusta tehtyjä, poikkipienoilla pöngitettyjä… kerrassaan mahdottomia murtaa.
"Me tarvitsisimme kirveen", haasteli etsivän osaston päällikkö, "tai edes jonkin tukevan kapineen… tai vaikkapa sellaisen veitsen, jolla voisimme yrittää kalvaa irti sitä kohtaa, jossa salpa luultavasti on… eikä meillä ole mitään."
Hän paiskautui estettä vastaan ikäänkuin olisi toivonut sen siirtyvän tieltä. Lopulta hän voimattomana, hävinneenä sanoi Gourelille:
"Kuulkaahan, me tuumiskelemme asiaa tunnin tai parin kuluttua… Minä olen väsyksissäni… nukahdan siunaaman ajan… vartioitkaa sen aikaa, ja jos ne tulevat hyökkäämään kimppuumme…"
"Voi, jos ne tulevat, niin olemme pelastetut, hra päällikkö!" huudahti Gourel, jonka mieltä olisi keventänyt taistelu vaikka millaista ylivoimaa vastaan.