Lenormand heittäysi pitkäkseen. Minuutin kuluttua hän oli unessa.
Herätessään hän oli muutamia sekunteja ymmällä, tajuttomana, ja hän kummasteli myöskin, mikä kipu häntä ahdisti.
"Gourel!" hän huusi. "Gourel hoi!"
Vastausta saamatta hän painoi lyhtynsä nastaa ja näki Gourelin vetelevän sikeätä unta vierellään.
"Mitä ihmettä voi tämä kipu olla?" ajatteli hän. "Tuskallisia vihlaisuja… Oh, niinpä tietenkin, minulla on nälkä, siinä koko juttu. Mikähän aika nyt lienee?"
Hänen kellonsa osotti kahtakymmentä minuuttia yli seitsemän, mutta samassa hän muistikin, ettei ollut vetänyt sitä. Gourelin kello oli seisahtunut sekin.
Gourel oli herännyt samojen sisällisten vaivojen johdosta, jotka saivat heidät ajattelemaan, että aamiais-aika oli jo kauvan sitten ohitse.
"Sääreni ovat ihan puutuneet", sanoi Gourel, "ja jalkani ovat kylmät kuin olisivat ne jääalustalla." Hän kumartui hieromaan niitä ja jatkoi: "Hei, jäätä se ei ole, mutta ne likoavat vedessä… Katsokaahan, hra päällikkö, lähellä ensimäistä ovea. Sitä on aika lammikko."
"Valunut läpitse", vastasi Lenormand. "No, menkää toiselle ovelle; voitte kuivailla itseänne…"
"Mutta mitä te teette, hra päällikkö?"