"Luuletteko, että aijon antaa haudata itseni elävältä? En, jos se minusta riippuu! En ole vielä siinä ijässä! Koska molemmat ovet on teljetty, niin koetetaanpa tunkeutua seinien läpi."
Yksitellen hän irrotteli kätensä korkeudelta kiviä, toivoen saavansa avatuksi ylöspäin maanpinnan tasalle viettävän haarakäytävän itselleen. Mutta työ oli pitkällistä ja tukalaa, sillä tässä osassa tunnelia oli kivet sementillä iskostettu toisiinsa, kuten hän huomasi.
"Hra päällikkö… hra päällikkö!" änkytti Gourel tukahtuneella äänellä, "te seisotte jalat vedessä."
"Joutavia… mutta niinpä tosiaan… No, sitä ei voida auttaa… Minä kuivaan ne auringossa…"
"Mutta ettekö näe?"
"Mitä?"
"Voi, se nousee, hra päällikkö, se — nousee…"
"Mikä nousee?"
"Vesi…"
Lenormand tunsi pintaansa karmivan. Hän älysi äkkiä. Vesi ei ollut satunnaista valumista, kuten hän oli ajatellut, vaan huolellisesti valmistettu tulva.