"Sitä roistoa!" ärähti hän. "Jos konsanaan saan hänet käsiini…"
Lenormand polvistui maahan ja mittasi millä vauhdilla vesi nousi. Ensimäisestä ovesta oli noin neljännes sen peitossa, ja vesi ulottui puolitiehen toista ovea kohti.
"Tiukkuminen on hidasta, mutta keskeytymätöntä", huomautti hän.
"Muutaman tunnin kuluttua se kohoaa päämme yli."
"Mutta tämä on kauheata", voihki Gourel.
Mitä oli tehtävä? Oli turha toivoa, että Ribeira armahtaisi heidät ulos. Turhaa oli myöskin odottaa, että nuo kolme poliisitarkastajaa, Hartog ja Doudeville-veljekset, pelastaisivat heidät, he kun eivät tunnelista mitään tienneet. Ei ollut siis mitään toivoa… ei muuta toivoa, kuin mahdoton ihme…
"No, no", sanoi Lenormand, "tämäpä lapsellista kerrassaan. Istu ja pala, tottahan jotakin keksitään! Näyttäkää minulle valoa, Gourel."
Litistyen toista ovea vastaan hän tutki sitä ylhäältä alas asti, joka nurkkaa. Kaiketikin piti tällä puolella olla salpa, kuten toisessakin. Hän löysi jättiläismoisen salvan. Hän irrotti ruuvit veitsensä terällä ja salpa heltisi hänen käteensä.
"Ja mitä nyt?" kysyi Gourel.
"Mitäkö nyt?" kertasi toinen. "Tämä salpahan on rautaa, jokseenkin pitkä ja hiukan teräväkin. Tosin se ei ole niin tehokas kuin kivikuokka, mutta parempi kuin ei mitään…"
Lausettaan lopettamatta hän tunki aseensa tunnelin seinään, hiukan sivulle sementtipatsaasta, joka kannatteli oven saranoita. Ensimäisen iskoskerroksen läpäistyään hän tapasi pehmeätä soraa.