Mutta mikään ei voinut häntä lannistaa, sillä nyt hän taas tapasi vastassaan nuo sementillä iskostetut kivenlohkareet, jotka olivat käytävän seininä. Se oli vaikein taival, mutta loppu oli lähellä.
"Se nousee", huudahteli Gourel käheästi. "Nousee!"
Lenormand kannusti ponnistuksensa kaksinkertaisiksi. Äkkiä ponnahti vääntörauta hänen käsistään tyhjyyteen. Käytävä oli puhkaistu. Hänen tarvitsi vain väljentää sitä, mikä kävi paljoa helpommin päinsä nyt, kun hän saattoi työnnellä kiviä eteenpäin.
Hulluna kauhusta parkui Gourel kuin kuoleva peto. Lenormand ei ollut hänestä millänsäkään. Turva oli käsillä.
Kuitenkin tunsi hän muutaman silmänräpäyksen ajan, sydäntään ahdistavan, kun huomasi putoilevien järkäleiden loiskahtelusta, että sekin osa tunnelia oli veden alla, mikä oli luonnollista, koska ovi ei kelvannut kyllin tiukaksi suluksi. Mutta mitä sillä väliä? Pääsy oli vapaa. Vielä viimeinen ponnistus… hän ryömi läpi…
"Tulkaa, Gourel!" hän huusi, palaten noutamaan kumppaniansa.
Hän laahasi tätä puolikuolleena ranteista.
"Reipastukaa! Olemme pelastetut!"
"Luuletteko todellakin niin, hra päällikkö? Vesi nousee jo rintaan asti…"
"Siitä viisi, kunhan ei suutamme sulje… Missä on lyhtynne?"