"Ole siitä huoletta, veikkonen; se tapahtuu piankin, ennen kuin on viikko kulunut, saat nähdä."
"Viikko on liian pitkä."
"Voit olla oikeassa. Mutta anna minun nyt käydä levolle."
Ovi kävi. Sitte kuuli Sernine paroonin telkeävän sen, tyhjentävän taskunsa, vetävän kellonsa ja riisuutuvan. Hän kuulosti olevan hilpeällä tuulella, vihellellen ja hyräillen, jopa puhellen ääneensäkin:
"Niin, vähemmässä kuin viikossa… vähemmässä kuin neljässä päivässä!… Muutoin se kerskuri syö meidät suuhunsa!… Eipä väliä, hän haaskasi kolttosensa tänä iltana…"
Hän meni vuoteeseensa ja väänsi sähkövalon sammuksiin.
Sernine oli tullut etualalle kaihtimeen asti, jota hän hiljaa kohotti. Hän näki yön häämyn kajastavan ikkunoista, vuoteen jäädessä pimentoon.
Hän epäröitsi. Hyökkäisikö hän paroonin kimppuun, kiristäisi häntä kurkusta ja vaatisi häneltä väkivallalla ja uhkauksilla, mitä ei ollut kyennyt kavaluudella saamaan? Järjetöntä! Altenheim ei ikinä sallisi itseänsä peloteltavan.
"Ka, hän kuorsaa jo", jupisi Sernine.
Äärettömän varovasti otti hän naulakosta neljä tai viisi takkia ja viittaa, levitti ne lattialle, pöyhi vuoteensa mukavaksi ja kävi rauhallisesti nukkumaan, selkä seinää vasten.