"Hän on lukon takana. Kukaan ei tiedä missä hän on. Jos minut korjataan talteen, niin hän kuolee nälkään!"
Sernine vavahti. Hän vastasi:
"Niin, mutta te kyllä puhutte vielä."
"En ikinä!"
"Kyllä, kyllä puhutte! Ette nyt; se on myöhäistä. Mutta tänä iltana." Hän kumartui vastustajansa ylitse ja puheli hänen korvaansa kuiskaillen: "Kuulkaa, Altenheim, ja ymmärtäkää mitä sanon. Teidät otetaan pian kiinni. Ensi yön nukutte poliisiasemalla. Se on ratkaistua, peruuttamatonta. Minä en itsekään voi nyt mitään tehdä sen ehkäisemiseksi. Ja huomenna ne vievät teidät Santé-vankilaan; ja myöhemmällä — tiedätte minne… No niin, minä annan teille vielä yhden pelastumiskeinon. Tänä iltana, ymmärtäkää, minä tulen koppiinne poliisiasemalla, ja te kerrotte minulle, missä Geneviève on. Kahta tuntia myöhemmin te olette vapaa, jos olette totta puhunut. Jos ette… niin se merkitsee, että te ette pidä päätänne paljon arvoisena."
Toinen ei vastannut mitään. Sernine suoristausi ja kuunteli. Ylhäältä kuului rämähtävä ryskähdys. Ulko-ovi oli murtunut. Askeleet tömistelivät eteisen kivilaakoja ja vierashuoneen lattiata. Weber etsiskeli miehinensä.
"Hyvästi, parooni! Ajatelkaa asiata iltaan asti. Vankikoppi on hyvä neuvonantaja."
Hän työnnälsi vankinsa sivulle, saadakseen laskuluukun vapaaksi, ja kohotti sen. Kuten hän odottikin, ei alhaalla portaikon askelmilla enää ollut ketään.
Hän asteli alas, jättäen laskuluukun auki takanaan. Askelmia oli kaksikymmentä, ja niiden juurelta alkoi se käytävä, jota Lenormand ja Gourel olivat vastakkaiselta suunnalta tulleet. Hän meni sinne ja huudahti. Hän oli tuntevinaan jonkun olevan siellä. Hän sytytti taskulyhtynsä. Käytävä oli tyhjä. Sitte hän viritti revolverinsa ja sanoi ääneensä:
"Sen pahempi sinulle… Minä ammun!"