Lupin kääntyi katsomaan. Hänen Keisarillinen Majesteettinsa oli juuri astunut huoneeseen. Lupin nousi tuoliltaan.
"Kuinka pitkällä olemme?" kysyi keisari.
"Minä luulen, Sire, että pääsen pian tyydyttämään Teidän
Keisarillisen Majesteettinne vaatimuksen."
"Mitä? Tiedättekö…"
"Piilopaikan? Jokseenkin lähelle, Sire… Joitakuita seikkoja vielä pohdin… mutta kaikki selviää, jahka olemme paikalla: minulla ei ole mitään epäilystä siitä."
Sen enempää puhumatta Lupin Waldemarin suureksi suuttumukseksi taaskin istuutui.
Mutta minuutin kuluttua keisari, joka oli kävellyt kauvemmaksi ja puhunut kreivin kanssa, astui hänen luokseen:
"Oletteko valmis, hra Lupin?"
Lupin pysyi vaiti. Kysymys uudistettiin. Hänen päänsä valahti rinnalle.
"Mutta hän nukkuu; totta toisen kerran hän nukkuu!" Waldemar, suunniltaan raivostuneena, ravisti häntä rajusti olkapäästä. Lupin putosi tuoliltaan, vaipui lattialle, vavahti pariin kolmeen kertaan ja makasi sitte liikkumattomana.