Pierre Leduc, hämmästyneenä ja kuohuksissaan, palasi linnaan. Matkallaan hän näki nurmikon reunassa sinisen paperilapun. Hän otti sen ylös. Se oli sähkösanoma, ei rutistettu kuten pois heitettäväksi aijottu paperipalanen, vaan huolellisesti laskoksille taitettu — ilmeisesti hukattu. Se oli osotettu "Maunylle", jolla nimellä Lupin tunnettiin Bruggenissa. Ja se kuului seuraavasti:
"Tiedämme koko totuuden. Paljastukset mahdottomat kirjeellisesti. Astun junaan tänä iltana. Kohdatkaa minut kello kahdeksan huomis-aamuna Bruggenin asemalla."
"Mainiota!" virkkoi Lupin vaaniessaan Pierre Leducin liikkeitä läheisestä tiheiköstä. "Mainiota! Kahden minuutin kuluttua tuo pölkkypää näyttää Doloresille sähkösanomani ja kuvailee hänelle epäluuloni. He puhelevat siitä sitte kaiken päivää. Ja 'tuo toinen' saa sen kuulla, 'tuo toinen' saa sen tietää, sillä hän tietää kaikki, asustaessaan Doloresin omassa varjossa ja Doloresin ollessa kuin lumottu saalis hänen käsissään… Ja tänä yönä…"
Hän käveli pois, jupisten:
"Tänä yönä… tänä yönä… me tanssimme… kelpo valssin, toden totta! Verisen valssin, nikkelöidyn tikarin säestyksellä!… Saammepa viimeinkin hauskaa!…"
Hän saapui huvilinnaan, kutsui Octaven, meni huoneeseensa ja sanoi automobilin kuljettajalle:
"Istuudu tuolle tuolille, Octave, ja pysy valveillasi. Isäntäsi aikoo uinahtaa. Vartioitse häntä, uskollinen palvelija."
Hän nukkui sikeästi.
"Kuin Napoleon Austerlitzin aamuna", virkahti hän herätessään.
Oli päivällis-aika. Hän söi vankan aterian ja sitte savuketta poltellen tarkasti aseensa ja uudisti kahden revolverinsa panokset.