"No, lopultakin oli se hänen oma asiansa! Hänen tarvitsi vain panna vastaan… Minä en omaksu vähintäkään vastuuta… Hän teki itsemurhan…"
Toiminnan välttämättömyys kannusti häntä taas. Kiusaantuneena, onnettomana siitä rikoksesta, jonka toimeenpanijaksi hän kaikesta huolimatta tunsi itsensä, hän kuitenkin ajatteli tulevaisuutta ja puheli ääneensä itsekseen:
"Tuollaiset ovat sodan tapaturmia. Pois ne mielestä. Mitään ei ole menetetty. Päin vastoin! Dolores oli kompastuskivenä, koska kerran Pierre Leduc rakasti häntä. Dolores on kuollut. Siispä on Pierre Leduc minun omani. Ja hän naipi Genevièven, kuten olen järjestänyt! Ja hän hallitsee! Ja minusta tulee kaiken herra! Ja Europa on silloin minun!"
Hän ponnistausi reippaaksi, jälleen varmistuneena, äkillistä luottamusta uhkuen, ja teki kuumeellisia liikkeitä, astellessaan pitkin maantietä, huidellen kuvitellulla miekalla, sellaisen johtajan miekalla, jonka tahto on laki ja joka käskee ja säätää:
"Lupin, sinusta tulee kuningas! Sinusta tulee kuningas, Arsène Lupin!"
Hän teki tiedusteluja Bruggenin kauppalassa ja kuuli Pierre Leducin edellisenä päivänä syöneen puolipäivällistä majatalossa. Sen koommin ei häntä oltu nähty.
"Vai niin?" kummasteli Lupin. "Eikö hän ollut täällä yötä?"
"Ei."
"Mutta minne lähti hän puolipäivällisensä jälkeen?"
"Hän lähti linnaan päin."