"Kas niin, Arsène Lupin, lyökää korttinne esiin! Jos te todellakin haluatte saada tahtonne perille, niin maksakaa siitä! Peijakas, muistakaa, että tämän jutun ja erikoisesti viime yön tapahtumien jälkeen tulette te Florence Levasseurin kanssa yleisön silmissä olemaan mitä te jo olette: näytelmän toimivat henkilöt, todelliset ja ainoat rikolliset! Ja nyt, kun Florence Levasseur on livistänyt, tulette te minun luokseni pyytämään vapauttanne! Olkoon niin, mutta tarjotkaa meille maksu älkääkä kitsastelko!"
Don Luis istuutui Valenglayn eteen ikäänkuin he olisivat olleet kaksi tasa-arvoista neuvottelijaa.
"Minä en ole monisanainen. Yksi lause ilmaisee saaliin, jonka aion tarjota maani pääministerille."
Hän katsoi Valenglayta suoraan silmiin ja sanoi, pannen painon joka tavulle:
"Vaihdoksi kahdenkymmenenneljän tunnin vapaudesta kunniasanaani vastaan palata tänne huomenaamulla joko Florencen kanssa, mukanani kaikki todisteet hänen viattomuudestaan, tahi ilman häntä jättäytyäkseni käsiinne, tarjoan teille…"
Hän keskeytti ja jatkoi sitten vakavalla sävyllä:
"… tarjoan teille kuningaskunnan, herra hallituksen presidentti."
Tarjous kuului satumaiselta, naurettavalta ja riittävän yksinkertaiselta aiheuttaakseen olkapäiden kohautuksen, se kuului hullun kerskailulta. Mutta Valenglay istui liikkumattomana. Hän tiesi, että nykyisten olosuhteiden vallitessa ei hänen edessään oleva mies laskenut leikkiä.
Hän tiesi sen niin varmasti, että tottuneena pohtimaan tärkeitä poliittisia kysymyksiä, joissa salaisuus oli äärimmäisen tärkeä, hän heitti katseen poliisiprefektiin ikäänkuin herra Desmalionsin läsnäolo olisi häntä haitannut.
"Vaadin ehdottomasti", sanoi don Luis, "että herra poliisiprefekti jää tänne ja kuulee sanottavani. Hän on tilaisuudessa paremmin kuin kukaan muu arvioimaan sen arvon ja hän voi todistaa muutamien yksityisseikkojen todenperäisyyden."