"Tämä on merkillistä. Tässä on arvoitus, johon mielelläni haluaisin saada selityksen. Paperiarkki, hampaiden jäljet, mitä tämä kaikki merkitsee?"
Mutta hän ei ollut niitä, jotka tuhlaavat paljon aikaa salaisuuteen, joka ehdottomasti tulee paljastetuksi hetken kuluttua, sillä tarkastaja Vérot'n täytyi olla joko poliisiprefektin virastossa tahi jossain lähistöllä, ja hän sanoi sihteerilleen:
"En voi antaa kutsumieni herrojen odottaa kauempaa. Olkaa hyvä ja pyytäkää heidät sisään. Jos tarkastaja Vérot tulee heidän täällä ollessaan, minkä hän varmasti tekee, niin antakaa minulle tieto siitä heti. Haluan tavata hänet heti hänen tultuansa. Tätä poikkeusta lukuunottamatta huolehtikaa siitä, ettei minua häiritä."
Kaksi minuuttia myöhemmin päästi lähetti sisään maître Lepertuis'in, lihavan, punakan herran poskipartoineen ja lasisilmineen, lähetystösihteeri Archibald Brightin ja perulaisen attashea Cacérèsin. Herra Desmalions, joka tunsi kaikki kolme, puheli hetken heidän kanssaan ja meni sitten ottamaan vastaan majuri, kreivi d'Astrignacin, la Chouïan sankarin, joka kunniakkaiden haavojensa vuoksi oli ollut pakotettu ottamaan väliaikaisesti eron. Hän lausui kreiville kohteliaisuuksia tämän osoittamasta urhoollisuudesta Marokossa, kun ovi aukeni vielä kerran.
"Don Luis Perenna, arvaan minä?" sanoi prefekti ojentaen kätensä keskikokoiselle, jäntevälle miehelle, joka kantoi sotilaskunniamerkkiä ja kunnialegioonan punaista nauhaa.
Äsken tulleen kasvot ja ilme, hänen tapansa käyttäytyä sekä hänen hyvin nuorekkaat liikkeensä saivat aikaan että hän näytti nelikymmenvuotiaalta, mutta rypyt hänen silmäkulmissaan ja otsallaan ilmaisivat, että hän kenties oli muutamia vuosia vanhempi. Hän kumarsi:
"Aivan niin, herra prefekti."
"Tekö se olette, Perenna!" huudahti kreivi d'Astrignac. "Vai niin, te elätte vielä?"
"Kyllä, herra majuri, ja olen ihastunut tavatessani teidät jälleen."
"Perenna elää! Me olimme kokonaan kadottaneet teidät näkyvistämme, kun minä jätin Marokon. Luulimme teitä kuolleeksi."