"Saattaisi luulla hänen olevan teidän äitinne."
"Kas niin, isäntä…"
"Mutta kuulkaa, te pienet, kirotut kunnianmiehet", sanoi don Luis suuttuneena, "jos me annamme tämän tilaisuuden luiskahtaa käsistämme, ei toista milloinkaan tarjoudu."
"Hyvin helposti. Hän menee nyt kotiinsa. Minä ilmoitan poliisikomissariolle. Hän soittaa puhelimella päällikölle ja aamulla varhain…"
"Ajatelkaa, jos lintu on silloin lentänyt?"
"Minulla ei ole vangitsemismääräystä."
"Haluatteko, että valmistan teille sellaisen, pässinpää?"
Mutta don Luis hillitsi vihansa. Hän ymmärsi, että kaikki hänen todistuksensa pirstoutuisivat komissarion itsepäisyyteen ja että Mazeroux, jos niin vaadittaisiin, ryhtyisi vielä puolustamaankin vihollista häntä vastaan. Hän sanoi sen vuoksi opettavaisella äänellä:
"Te ja aasi olette yhtä kuin kaksi aasia, ja aaseja on yhtä monta kuin miehiä, jotka koettavat toimittaa poliisin tehtäviä paperilapuilla, allekirjoituksilla, vangitsemismääräyksillä ja muulla roskalla. Poliisin tehtävät suoritetaan nyrkkivoimalla. Kun te tapaatte vihollisen, niin iskekää häntä, muuten joudutte vaaraan iskeä tyhjään. Hyvää yötä. Minä menen nukkumaan. Soittakaa minulle, kun järjestelynne ovat kunnossa."
Hän meni kotiinsa raivoissaan, kyllästyneenä seikkailuun, jossa hän ei saanut vapaita käsiä ja jossa hänen täytyi melkein taipua toisen tahdon, tahi oikeammin sanoen, heikkouden alle.