Vain sekuntti ja tuo raskas esine olisi murskannut hänet. Hän oli kuullut sen suhisevan ohi päänsä. Milloinkaan ennen hän ei ollut kokenut niin hirveää kauhun tunnetta.
Silmänräpäyksen kestäneen todellisen kauhun jälkeen, jonka aikana hän seisoi kivettyneenä, pyörremyrskyn raivotessa hänen aivoissaan, hän sai takaisin kylmäverisyytensä ja heittäytyi estettä vastaan. Mutta hänelle selvisi heti, että se oli voittamaton. Siinä oli paksu metalliseinä, jota ei oltu tehty yhteenniitatuista rautalevyistä, vaan valetusta raudasta. Molemmin puolin, sekä ylhäältä että alhaalta, oli se ilmanpitävästi uurteisiinsa sovitettu.
Hän oli vanki. Äkillisen raivon vallassa hän hakkasi nyrkillään rautaseinää. Hän muisti neiti Levasseurin olleen työhuoneessa. Jos hän ei ollut lähtenyt huoneesta — ja sitä hän ei tapahtuman sattuessa varmastikaan ollut tehnyt — täytyi hänen ehdottomasti kuulla tämä melu. Hän panisi tietysti toimeen hälytyksen ja tulisi apuun.
Don Luis kuunteli. Hän huusi. Ei vastausta. Hänen äänensä vaimeni seiniin, kattoon ja lattiaan; hän ymmärsi, että koko talo oli kuuro hänen huudoilleen.
"Mutta kuitenkin… kuitenkin… neiti Levasseur…"
"Mitä tämä merkitsee?" mutisi hän. "Mitä kaikki tämä tarkoittaa?"
Hän seisoi hiljaa ja liikahtamatta ajatellen tytön kummallista käytöstä, hänen pelästyneitä kasvojaan, hänen villejä silmiään. Ja hän rupesi kummastelemaan, mikä oli saattanut koneiston toimimaan, jotta pelottava rautaesirippu oli niin äkkiä ja säälimättömästi pudonnut alas.
VI LUKU
Ebenholtsikeppinen mies
Varapäällikkö Weber, ensimmäinen tarkastaja Ancenis, komissario Mazeroux, kolme tarkastajaa ja Neuillyn poliisikomisario seisoivat bulevardi Richard-Wallacen kadulla, talon nro 8, edessä.