Taistelussa, jossa poliisilla oli kokonainen joukko kokeneita salapoliiseja käytettävinään, ja kun vihollisena oli yksi vanki, ei näyttänyt olevan kaukaisintakaan syytä pelkoon, mutta kuitenkin oli tämä vastustaja ennenkuulumattoman häikäilemättömällä viekkaudella vienyt kaksi salapoliisia syrjään, tehnyt heidät vaarattomiksi, houkutellut toiset taloon ja päässyt pakoon.
Herra Desmalions oli kalpea kiukusta ja epätoivosta. Hän huudahti:
"Hän on pettänyt meidät. Hänen kirjeensä, piilopaikkansa, liikkuva naulanpää, kaikki oli valetta. Oh, se roisto!"
Hän meni alakertaan ja siitä pihalle. Bulevardilla tapasi hän yhden salapoliiseistaan, joka oli ajanut murhaajaa takaa ja tuli takaisin aivan hengästyneenä.
"No?" kysyi hän innokkaasti.
"Herra prefekti, hän kääntyi ensimmäisestä kadunkulmasta ja siellä häntä odotti auto. Kone oli jo käynnistetty, sillä mies sai heti etumatkan."
"Mutta minun autoni?"
"Niin, nähkääs, ennenkuin se oli saatu liikkeeseen…"
"Oliko vaunu, joka hänet otti, vuokra-auto?"
"Oli".