"Siinä tapauksessa, herra prefekti, olen varmasti saavuttava voiton ja saavuttava sen virkavallan toivomuksen mukaisesti."
Kokonaisen odottamattomien tapausten sarjan jälkeen taivutti siis poliisi vapaaehtoisesti päänsä don Luis Perennan etevyyden edessä, tunnusti kaikki mitä hän oli jo tehnyt, hyväksyi kaiken mitä hän vastedes tulisi tekemään, ja päätti sen vuoksi tukea häntä, pyytää hänen apuaan ja jättää hänelle niin sanoaksemme asioiden johdon.
Se oli imarteleva kohteliaisuus. Oliko se tarkoitettu ainoastaan don Luis Perennalle? Ja eikö Lupinilla, tuolla pelottavalla, voittamattomalla Lupinilla ollut oikeutta vaatia siitä mitään osaa? Oliko mahdollista luulla, ettei herra Desmalions sisimmässään ymmärtänyt, että nuo kaksi olivat sama?
Ei mikään prefektin käytöksessä ilmaissut hänen salaisia ajatuksiaan. Hän esitti don Luis Perennalle erään niitä sopimuksia, joihin poliisi on usein pakotettu ryhtymään päästäkseen maaliinsa. Sopimus oli tehty eikä asiasta puhuttu enempää.
"Haluatteko saada minulta jotakin tietoa?" kysyi poliisiprefekti.
"Kyllä, herra prefekti. Sanomalehdet puhuivat jostain muistikirjasta, joka löydettiin päällikkö Vérot'n taskusta. Sisälsikö se jonkun johtolangan?"
"Ei. Yksityisiä muistiinpanoja, maksulistoja, siinä oli kaikki. Odottakaa, nyt muistan. Sitäpaitsi oli erään naisen valokuva, josta en ole onnistunut saamaan mitään tietoja. Luulen muuten ettei sillä ole mitään tekemistä tämän asian kanssa, enkä ole lähettänyt sitä sanomalehtiin. Tässä se on."
Perenna otti prefektin ojentaman valokuvan ja hätkähti; se ei välttänyt prefektin huomiota.
"Tunnetteko naisen?"
"En, en, herra prefekti. Aluksi minusta näytti, mutta ei, se oli vain yhdennäköisyys… jonka minä tarkistan, jos tahdotte jättää minulle kuvan täksi illaksi."