Äkkiä päästivät kaikki huudahduksen. Joku epätavallinen, kahiseva ääni oli rikkonut hiljaisuuden.
Herra Desmalions kiersi sähkön heti palamaan. Hän huudahti. Kirje ei ollut pöydällä, mutta sen vieressä lattialla, maton päällä.
Mazeroux teki ristinmerkin. Salapoliisit olivat kalpeat kuin kuolema.
Herra Desmalions katsoi don Luisiin, joka nyökkäsi lausumatta sanaakaan.
He tutkivat lukot. Mitään ei oltu koskettu.
Myöskin tänä päivänä korvasi kirjeen sisällys tyytymättömyyden siitä, ettei oltu keksitty millä tavoin se oli pujautettu sisään. Se hälvensi kaikki epäilyt, jotka vielä ympäröivät Suchet bulevardin murhaa.
Se oli insinöörin allekirjoittama, kauttaaltaan hänen käsialallaan kirjoitettu kahdeksas päivä helmikuuta ja ilman näkyvää osoitetta. Se kuului näin:
'Ei, rakas ystävä, en aio antaa tappaa itseäni niinkuin lammas, joka viedään teurastuspenkkiin. Minä puolustan itseäni, taistelen viimeiseen hetkeen saakka. Viime aikana on sattunut muutoksia. Minulla on nyt todistus, vastaansanomaton todistus. Minulla on heidän välillään vaihdettuja kirjeitä. Ja minä tiedän heidän vielä rakastavan toisiaan niinkuin alussa ja että he aikovat mennä naimisiin eivätkä salli minkään seisoa tiellään. Marie — ota huomioon mitä sanon — Marie on itse sanonut kirjeellisesti: 'Ole kärsivällinen, oma Gastonini. Rohkeuteni kasvaa päivä päivältä. Sitä pahempi hänelle, joka seisoo välillämme. Hänen on poistuttava.'
Rakas ystävä, jos minä kaatuisin taistelussa, löydät sinä nämä kirjeet sekä kaikki todistukset, jotka olen koonnut tuota halveksittavaa roistoa vastaan, kaapista, joka on lasisuojustimen peittämä. Kosta minut silloin. Au revoir. Tahi ehkä hyvästi ainaiseksi.'
Niin kuului kolmas kirje. Haudastaan ilmiantoi ja syytti Hippolyte Fauville rikollista vaimoaan. Haudastaan antoi hän ratkaisun arvoitukseen ja selitti syyn, miksi rikos oli tehty: Marie Fauville ja Gaston Sauveraud rakastivat toisiaan.