Koko hänen ruumiinsa tärisi mielettömästä kauhusta ja hän päästi huudon, joka onnettomuudeksi oli liian heikko kuuluakseen. Hän ymmärsi sen ja hänen katseensa etsi soittokelloa, mutta hän ei voinut enää erottaa mitään. Oli kuin hänen silmilleen olisi painettu verho.
Sitten hän putosi polvilleen ja ryömi seinän luo hapuillen ilmaa kuin sokea, kunnes hän vihdoin kosketti jotain puuta. Siinä oli väliseinä. Hän ryömi sitä pitkin, mutta onnettomuudeksi hänen aivonsa olivat niin sumentuneet, että hän sai huoneesta kokonaan väärän kuvan ja sen sijaan että olisi kääntynyt vasempaan kuten olisi pitänyt, seurasi hän seinää oikealle verhon taa, joka peitti kolmannen oven.
Hänen sormensa tarttuivat tämän oven lukkoon ja hänen onnistui avata se. Hän huudahti läähättäen: "Auttakaa…! Auttakaa…!" ja tuupertui jonkunlaiseen vaatesäiliöön tahi pesuhuoneeseen. "Tänä yönä! Rikos tapahtuu tänä yönä! Saatte nähdä… hampaiden jäljet… se on hirveätä! Oh, minkälaiset tuskat… tämä on myrkkyä… pelastakaa minut! Auttakaa!"
Hänen äänensä sortui. Hän mutisi useita kertoja ikäänkuin houreessa:
"Hampaat! Hampaat! Ne pureutuvat yhteen!"
Sitten tuli hänen ääneensä yhä heikommaksi ja hänen valkoisilta huuliltaan pääsi selittämättömiä ääniä. Hänen suunsa haukkoi ilmaa, leukapielet liikkuivat ikäänkuin vanhoilla ukoilla, jotka näyttävät lakkaamatta märehtivän.
Kuolonkamppailu oli alkanut.
* * * * *
Poliisiprefekti tuli kymmentä minuuttia vailla viisi.
Herra Desmalions oli kuluneen kolmen vuoden aikana hoitanut tointaan tavalla, joka oli tehnyt hänet yleisesti kunnioitetuksi. Hän oli karkeajäseninen, viidenkymmenen ikäinen mies älykkäine ulkonäköineen. Hänen asunsa, jonka muodostivat harmaa liivipuku, valkoiset säärystimet ja taiteellisesti sidottu kaulaliina, ei ollut ollenkaan virkamiestä muistuttava. Hänen käytöksensä oli vapaata, yksinkertaista ja hyväntahtoista.