— Lähtekäämme, huudahti Watson täynnä sotilaallista innostusta. —
Omasta puolestani myönnän, että jalkapohjiani oikein kutittaa.
Holmes piti kolme pitkää keskustelua — ensin herra Detinanin kanssa, jonka asunnon hän tutki tarkoin; sitten neiti Suzanne Gerboisin kanssa, jolle hän sähkötti ja jota pyysi saapumaan luokseen saadakseen tietoja vaaleatukkaisesta naisesta; sitten sisar Augusten kanssa, joka paroni d'Hautrecin murhan jälkeen oli vetäytynyt visitandinien luostariin.
Jokaisen keskustelun aikana odotti Watson ulkona ja joka kerta hän kysyi:
— Tyytyväinenkö?
— Hyvin tyytyväinen. Minä olin aivan varma omista päätelmistäni, me olemme oikealla tiellä. Eteenpäin mars!
He kuljeksivat paljon. He tarkastivat molemmat talot, jotka olivat Henri-Martin-puistokadun varrella olevan palatsin kummallakin puolen, sitten he menivät Clapeyron-kadulle asti, ja tarkastaessaan numero 25:n päätyä Holmes sanoi:
— Näiden talojen välillä täytyy ehdottomasti olla salaisia käytäviä.
Minä en vain löydä niitä.
Syvällä sielussaan ja ensi kerran Watson epäili Holmesin kaikkivoipaisuutta. Miksi hän puheli niin paljon ja toimi niin vähän?
— Miksikä? huudahti Holmes vastaten Watsonin salaisiin ajatuksiin, — siksi, että tuon kirotun Lupinin suhteen saa työskennellä umpimähkään, luottaa sattumaan, ja sen sijaan että vetäisi totuuden varmoista tosiasioista, saakin vetää sen omista aivoistaan ja sitten tutkia, sopiiko se hyvin yhteen tapausten kanssa.
— Varsinkin salaiset käytävät?