Iltapäivä kului yksitoikkoisesti. Kello viisi ilmoitti herra Destange lähtevänsä pois. Holmes jäi yksin parvekkeelle, joka kiersi pyöreän salin seinää sen puolivälissä. Pitkät minuutit liittyivät toisiinsa. Ja äkkiä hän vavahti: varjo ilmestyi puolihämärästä aivan hänen vierestään parvekkeelle. Oliko se mahdollista? Kuinka kauan tuo näkymätön henkilö oli ollut tuossa? Ja mistä hän tuli?
Ja mies astui portaita alas ja lähestyi suurta tammikaappia. Piilossa polvillaan parvekkeen aitauksen päällä olevien kankaiden takana Holmes piti häntä silmällä ja näki miehen selailevan papereita, joita kaappi oli aivan täynnä. Mitä hän etsi!
Ja äkkiä ovi aukeni ja neiti Destange astui nopeasti sisään ja sanoi jollekulle, joka seurasi häntä:
— Sinä et siis lähdekään, isä? Siinä tapauksessa sytytän sähkövalon.
Odota hiukkasen, älä liikahda paikaltasi.
Mies sulki kaapin ovet ja piilottautui suuren ikkunan syvennykseen, jonka verhot hän veti eteensä. Miten neiti Destange ei nähnyt häntä? Miten hän ei kuullut mitään? Hyvin tyynesti hän väänsi sähkönappulaa ja antoi tietä isälleen. He istuutuivat toistensa viereen. Neiti Destange avasi kirjan, jonka hän oli tuonut mukanaan ja alkoi lukea.
— Sinun sihteerisi ei olekaan siis enää täällä? sanoi hän hetkisen kuluttua.
— Ei, kuten näet.
— Oletko yhä tyytyväinen häneen? jatkoi tytär ikään kuin hän ei tietäisi mitään oikean sihteerin sairaudesta ja Stickmannin astumisesta hänen sijaansa.
— Olen, olen.
Herra Destangen pää huojui oikealle ja vasemmalle. Hän vaipui uneen.