— Todellako?

— Niin, minä järjestin vanhoja papereita eilen ja löysin tuosta kaapista viimeisen tilityksemme.

— Minkä tilityksen?

— Sen, joka koskee Henri-Martin-puistokatua.

— Mitä! Säilytättekö te noita papereita! Mitä varten!

He siirtyivät pieneen saliin, joka oli työhuoneen vieressä ja jonne johti leveä aukko.

— Onko hän Lupin? kysyi Holmes itseltään alkaen äkkiä epäillä.

Niin, hän oli ehdottomasti Lupin, mutta samalla myös toinen mies, joka jossain suhteessa muistutti Arsène Lupinia, mutta jolla kuitenkin oli oma persoonallisuutensa, omat piirteensä, katseensa, hiusten väri…

Hännystakkiin puettuna, valkoinen kaulanauha kaulassa, pehmeä laskotettu paidan rinnus yllään, hän puheli hupaisesti kertoen kaskuja, joille herra Destange nauroi ääneen, ja jotka houkuttelivat hymyn Clotilden huulille. Ja jokainen hänen hymynsä näytti olevan palkkio Arsène Lupinille, joka iloitsi siitä, että oli ne aiheuttanut. Hän tuli yhä sukkelammaksi ja iloisemmaksi, ja vähitellen tämän onnellisen ja kirkkaan äänen vaikutuksesta, tulivat Clotilden kasvot vilkkaammiksi ja niistä katosi se kylmä ilme, joka teki ne vastenmielisiksi.

He rakastavat toisiaan, ajatteli Holmes, mutta mitä yhteistä voi olla
Clotilde Destangen ja Maxime Bermondin välillä? Tietääkö hän, että
Maxime onkin Arsène Lupin?