Hänen teki mielensä lähestyä jotakuta noista neljästä miehestä puhellakseen hänen kanssaan. Mutta lähestyttäessä bulevardia tuli tungos yhä taajemmaksi, hän pelkäsi kadottavansa Lupinin näkyvistä ja kiirehti kulkuaan. Hän kääntyi Heldeskadun kulmasta juuri sillä hetkellä kun Lupin nousi unkarilaisen ravintolan portaita ylös. Ravintolan ovi oli auki siten että Holmes, istuessaan bulevardipenkillä kadun toisella puolella näki hänen istahtavan komeasti katettuun, kukilla koristettuun pöytään, jonka ympärillä jo oli kolme hännystakkipukuista herraa ja kaksi hienosti pukeutunutta naista, jotka ottivat hänet erinomaisen ystävällisesti vastaan.
Sherlock etsi silmillään noita neljää miestä ja näki heidät erillään toisistaan keskellä väkijoukkoa, joka kuunteli viereisen kahvilan mustalaisorkesteria. Kummallista kyllä he eivät näyttäneet pitävän silmällä Arsène Lupinia vaan paljon enemmän ympärillään olevaa joukkoa.
Äkkiä eräs heistä otti taskustaan savukkeen ja pyysi tulta herralta, jolla oli pitkä takki ja silkkihattu. Herra ojensi sikarinsa, ja Holmes oli huomaavinaan heidän puhelevan kauemmin kuin mitä tarvittiin savukkeen sytyttämiseen. Sitten tuo herra nousi portaita ylös ja vilkaisi ravintolaan. Huomattuaan Lupinin hän lähestyi, puheli hetkisen hänen kanssaan, valitsi sitten itselleen viereisen pöydän ja Holmes huomasi että hän ei ollut kukaan muu kuin tuo hieno herra Henri-Martin-puistokadulta.
Silloin hän ymmärsi kaiken. Arsène Lupinia pidettiin silmällä ja nuo miehet kuuluivat hänen joukkoonsa! Nuo miehet valvoivat hänen turvallisuuttaan, olivat hänen henkivartionsa, hänen turvajoukkonsa. Kaikkialla missä heidän herransa oli vaaran alaisena, olivat hänen rikostoverinsa varoittamassa ja puolustamassa häntä. Nuo neljä miestä olivat hänen liittolaisiaan! Liittolainen oli myös tuo pitkätakkinen herra!
Englantilainen värisi. Onnistuisiko hänen koskaan päästä käsiksi tuohon täydellisesti turvattuun olentoon? Mikä rajaton valta olikaan tuollaisella joukolla, jolla oli sellainen johtaja!
Hän repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti lyijykynällä muutaman sanan sille, pisti sen kirjekuoreen, ja sanoi viisitoistavuotiaalle penkillä lojuvalle katupojalle:
— Kuule, poika, ota ajuri ja vie tämä kirje sveitsiläisen ravintolan kassanhoitajalle, Chatelet-torin varrella. Ja sukkelaan…
Hän pisti viisi frangia pojan käteen. Poika katosi.
Kului puoli tuntia. Tungos oli tullut yhä suuremmaksi, ja Holmes näki vain aika ajoin Lupinin kätyrit. Mutta joku kosketti häntä, ja ääni kuiskasi hänen korvaansa:
— No niin! Mitä on tapahtunut, herra Holmes?