— Onko se mahdollista! Minä en olisi voinut tätä kuvitellakaan! Kylläpäs te, ystäväiseni, olette joutuneet kauniiseen soppaan. Kukapa olisi sitä arvannut! Kaikeksi onneksi vanha Ganimard valvoo ja hänellä on apunaan ystäviä jotka saapuvat kaukaa!
Ja kääntyen Holmesin puoleen hän esitteli:
— Poliisitarkastaja Victor Leroux, kaartin parhaita, Edmond Leroux, päävirkailija antropometrisessä laitoksessa…
ASIAT ALKAVAT SELVITÄ
Sherlock Holmes ei liikahtanutkaan. Väittäisikö hän vastaan? Syyttäisikö noita miehiä? Se olisi hyödytöntä. Hänellä ei ollut mitään todisteita ja kun hän ei tahtonut kuluttaa aikaansa niiden etsimiseen, niin ei kukaan uskoisi häntä.
Kiukuissaan, kädet nyrkissä hän ei ajatellut muuta kuin salata riemuitsevalta Ganimardilta raivonsa ja pettymyksensä. Hän kumarsi kunnioittavasti Lerouxin veljeksille, yhteiskunnan turvaajille, ja poistui.
Eteisessä hän teki mutkan astuen kellariin vievän oven luo ja nosti maasta pienen punaisen kiven: se oli granaatti.
Kun hän ulkona kadulla kääntyi, luki hän numero 40:n seinästä kirjoituksen: "Lucien Destange, arkkitehti, 1877".
Sama kirjoitus numerossa 42.
Kaikkialla löytyy salaisia käytäviä, hän ajatteli. Numerot 40 ja 42 ovat yhteydessä toistensa kanssa. Kuinka en tullut sitä ajatelleeksi? Minun olisi pitänyt jäädä yöksi molempien poliisien seuraan.