— Oletteko varma siitä, ettei meitä vartioida?
— Kuka sen tekisi? Minä en pelkää muita kuin Holmesia.
Dubreuil poistui. Félix Davey kulki viimeisen kerran huoneiden kautta, nosti lattialta pari kolme revittyä kirjettä, löysi liidunpalasen, otti sen, piirsi ruokasalin tummalle seinäpaperille suuren ruudun, ja kirjoitti siihen kuin muistotauluun:
"Täällä asui viisi vuotta 20:nnen vuosisadan alussa Arsène Lupin, herrasmiesvaras."
Tämä pieni pila näytti miellyttävän häntä suuresti. Hän katseli vihellelle ja tyytyväisenä sitä ja huudahti:
— Nyt kun olen saanut tulevan ajan historian järjestykseen, niin paetkaamme. Rientäkää, mestari Sherlock Holmes, kolmen minuutin kuluttua olen lähtenyt pesästäni ja tappionne on oleva täydellinen. Vielä kaksi minuuttia! Te annatte minun odottaa! Vielä minuutti! Ettekö tule? Siinä tapauksessa julistan teidät hävinneeksi ja korotan itseni voittajaksi. Sen jälkeen puikahdan pakoon. Hyvästi, Arsène Lupinin kuningaskunta! Hyvästi kuuden huoneiston viisikymmentäviisi huonetta, joiden hallitsija olen ollut! Hyvästi!
Kellon soitto keskeytti äkkiä hänen tunnepurkauksensa, kimeä, nopea, vihlova kellonsoitto, joka kahdesti taukosi, kahdesti alkoi uudelleen ja taukosi. Se oli hälytyskello.
Mitä on tapahtunut? Mikä odottamaton vaara uhkasi? Ganimardko? Ei suinkaan…
Hän oli menemäisillään työhuoneeseensa paetakseen. Mutta ensiksi hän kääntyi ikkunaan päin. Kadulla ei ollut ketään. Olikohan vihollinen jo talossa? Hän kuunteli ja oli kuulevinaan etäistä hälinää. Viipymättä hän juoksi työhuoneeseensa, ja kun hän astui sen kynnyksen yli, hän kuuli avaimella koetettavan avata eteisen ovea.
— Perhana, hän mutisi, — aivan viime hetkessä. Talo on ehkä saarrettu. Keittiön portaiden kautta mahdotonta! Kaikeksi onneksi on uuni.