Hän työnsi nopeasti marmorilaattaa: se ei liikahtanutkaan. Hän ponnisti voimiaan kovemmin: se ei liikahtanutkaan.
Samalla hetkellä hän oli kuulevinaan, että alaovi avattiin ja askeleita kuului.
— Perhana, hän kirosi, — minä olen hukassa, jollei tuo kirottu koneisto…
Hänen sormensa tarttuivat suonenvedon tapaisesti reunustaan. Hän painoi koko voimallaan. Ei mikään liikkunut. Ei mikään. Uskomattoman pahan onnen, kohtalon pelottavan ilkeyden kautta ei koneisto, joka äsken vielä toimi, enää toiminutkaan!
Hän ponnisteli, loukkasi kätensä. Marmorilaatta pysyi paikallaan, liikkumattomana. Kirottua! Voisiko noin typerä este katkaista hänen tiensä? Hän iski marmoriin, löi raivoissaan sitä nyrkillä, hakkasi sitä, kiroili sitä…
— No, mitä nyt, herra Lupin, kaikki ei kai toimikaan teidän tahtonne mukaan?
* * * * *
Sherlock Holmes! Lupin katsoi silmiään siristäen häneen aivan kuin uskomattoman näyn vaivaamana. Sherlock Holmes Pariisissa! Sherlock Holmes, jonka hän eilen oli toimittanut Englantiin kuin vaarallisen paketin, ja joka nyt ilmestyi hänen eteensä voitokkaana ja vapaana! Jotta tämä uskomaton ihme oli voinut tapahtua vastoin Arsène Lupinin tahtoa, niin täytyi luonnonlakien rikkoutua, kaiken epäloogisen ja mahdottoman päästä valtaan! Sherlock Holmes hänen edessään!
Ja englantilainen lausui vuorostaan ivallisesti ja halveksivan kohteliaasti kuten hänen vastustajansa häntä oli niin usein kohdellut:
— Herra Lupin, minä ilmoitan teille, että tästä hetkestä alkaen, en enää ajattele yötä, jonka annoitte minun viettää paroni d'Hautrecin talossa, en enää ystäväni Watsonin onnetonta kohtaloa, en automatkaani, enkä enää matkaa, jonka sain tehdä sidottuna kiinni epämukavaan vuoteeseen. Tämä hetki korvaa kaiken. Minä en muista enää mitään. Minä olen saanut korvauksen. Kuninkaallisen korvauksen.