— Aina vain samat määräykset, Charles: tarkastettava onko huoneeseenne johtava sähkökellon johto kunnossa, ja ensimmäisen hälytyksen jälkeen on tultava alas ja juostava lääkärin luo.
— Kenraali on siis yhä vielä levoton.
— Laitani ei ole hyvin, ei lainkaan hyvin. Neiti Antoinette, mihin asti pääsimmekään kirjassa?
— Eikö herra paroni siis menekään levolle?
— En, en, minä menen myöhään levolle, enkä sitä paitsi kaipaa kenenkään apua.
Kaksikymmentäminuuttia myöhemmin nukahti vanhus uudelleen, ja
Antoinette poistui varpaillaan huoneesta.
Sillä aikaa Charles sulki huolellisesti kaikki alakerran ikkunaluukut.
Keittiössä hän työnsi puutarhaan vievän oven eteen salvan, ja eteisessä hän varmuuden vuoksi kiinnitti varmuusketjut oven toisesta puoliskosta toiseen. Sitten hän meni pieneen huoneeseensa kolmanteen kerrokseen, laskeutui levolle ja vaipui uneen.
Oli kai kulunut tunti, kun hän yhtäkkiä syöksyi ylös vuoteeltaan: kello soi. Se soi kauan, ehkä seitsemän tai kahdeksan sekuntia ja koko ajan taukoamatta…
Hyvänen aika, ajatteli Charles, havahtuen täydellisesti, paroni on taas saanut jonkin uuden kohtauksen.