Hän pukeutui, laskeutui nopeasti portaita alas, pysähtyi oven eteen ja tapansa mukaan koputti. Ei kuulunut vastausta. Hän astui sisään.
— Kas, täälläpä on pimeää… hän mutisi. — Miksi kaikki valot on sammutettu?
Ja matalalla äänellä hän sanoi:
— Neiti?
Ei vastausta.
— Oletteko siellä, neiti? Mitä on tapahtunut? Onko herra paroni sairaana?
Sama hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, painostava hiljaisuus, joka alkoi kammottaa häntä. Hän astui kaksi askelta eteen päin, hänen jalkansa osui tuoliin ja koskettaessaan siihen hän huomasi, että se oli kaadettu nurin. Ja pian hänen kätensä tapasivat muitakin esineitä, kaatuneen koruhyllyn ja takansuojuksen. Hän palasi levottomana seinän luo ja etsi hapuillen sähkönappulaa. Hän löysi sen, väänsi sitä.
Keskellä huonetta, pöydän ja lasikaapin välissä makasi hänen herransa, paroni d'Hautrecin ruumis.
— Mitä… onko tämä mahdollista? hän huudahti pelästyneenä.
Hän ei osannut tehdä mitään. Liikkumattomana, silmät selällään hän katseli sekasortoa huoneessa, kaatuneita tuoleja, suurta tuhansiksi sirpaleiksi särkynyttä kristallista kynttilänjalkaa, uunin marmorilaatalle pudonnutta pendyyliä, kaikkea tuota, joka todisti hurjan taistelun riehuneen täällä. Terästikarin kahva välkkyi ruumiin lähellä. Terästä tihkui verta. Patjan reunalla riippui nenäliina, jossa näkyi veritäpliä.