Charles kiljaisi kauhusta: maassa makaava ruumis oikaisi itsensä tehden viimeisen ponnistuksen ja vaipui sitten hervottomaksi. Pari kolme värähdystä ja kaikki oli ohi.
Hän kumartui alas. Kaulassa olevasta pienestä haavasta tihkui verta, joka muodosti matolle mustia täpliä. Kasvoilla pysyi mielettömän kauhun ilme.
— Hänet on surmattu, sopersi palvelija, — hänet on surmattu.
Hän värisi ajatellessaan, että toinenkin murha oli ehkä tapahtunut: nukkuihan seuraneiti viereisessä huoneessa? Oliko paronin murhaaja surmannut ehkä hänetkin?
Hän avasi oven: huoneessa ei ollut ketään. Hän arveli, että
Antoinette oli ryöstetty tai ehkä hän oli poistunut ennen murhaa.
Hän palasi paronin huoneeseen ja huomasi silmiensä osuessa kirjoituspöytään, ettei sitä ollut murrettu auki. Muun muassa hän näki avainkimpun ja lompakon vieressä, jotka paroni laski pöydälle joka ilta, kasan kultarahoja. Charles tarttui lompakkoon ja avasi sen lokerot. Yhdessä niistä oli kolmetoista sadan frangin seteliä.
Silloin hän ei voinut vastustaa kiusausta: vaistomaisesti, koneellisesti, ajatusten ottamatta osaa käden liikkeeseen, hän otti nuo kolmetoista seteliä, pisti ne liivinsä taskuun, hoiperteli alas portaita, avasi lukon, irrotti ketjut, sulki oven ja pakeni puutarhan kautta.
* * * * *
Charles oli rehellinen mies. Tuskin hän oli ennättänyt portista ulos, hengittänyt raitista ilmaa sateen viilentäessä hänen kasvojaan, kun hän seisahtui. Hänen tekemänsä teko näyttäytyi oikeassa valossaan, ja hän tunsi yhtäkkiä kauhua.
Ajuri ajoi ohitse. Hän huusi sen luokseen.